ARJEN HAASTEITA

Tervehdys Kaliforniasta! Kun nyt olen tässä viikon jo ehtinyt elää Berkeleyssä, on aika kertoa, miten on ensi päivät sujuneet. Täytyy myöntää, että alku ei ole ollut helppo ja siitä saan syyttää osittain itseäni. Minähän kävin ennen Berkeleyyn tuloa Chicagossa ja niinpä ehdin viettää huiman yhden päivän vapaata uudessa kotikaupungissa ennen kuin opetus alkoi yliopistolla. Näin ollen en ole ehtinyt juurikaan asettua aloilleni ja hengähtää, vaan kokoajan on pitänyt olla menossa jonnekin tai tekemässä jotakin. Toki olisin voinut jättää välistä viime viikonlopun visiitit Piilaaksoon ja San Franciscoon, mutta en millään malttanut jäädä tekemään Berkeleyyn tylsiä ja arkisia asioita, kun tiesin vierailun arvoisten paikkojen olevan ihan vieressä ja Piilaaksoon oli tarjolla vielä ilmainen autokyytikin (julkisilla matka kestäisi noin 2 tuntia, autolla ehkä noin 45 minuuttia liikenteestä riippuen). Mutta ensi viikonlopun aion pyhittää asioiden järjestelyyn.

No mitkä asiat täällä sitten kaipaavat järjestelyä? Esimerkiksi huoneeni. Asun 78-vuotiaan naisen, Rhodan, alivuokralaisena hänen vierashuoneessaan. Ennen asuntoon tulemista olin viettänyt USA:ssa jo reilun viikon, mutta tulin kipeäksi vasta Berkeleyssä heti ensimmäisenä päivänä uudessa kodissani. Sain pienen flunssan, ja niiskutan ja yskin edelleen tasaisin väliajoin. Olo helpottuu aina kummasti, kun lähden ulos. Olen melko varma, että oireeni johtuvat asunnon pölyisyydestä. Vuokranantajani sanoi, että siivooja on siivonnut asunnon juuri ennen minun saapumistani, mutta eipä ole tainnut siivooja tehdä kovin perusteellista työtä. Tai sitten käsitys siisteydestä on täällä hieman eri kuin koto-Suomessa. Rhoda ei esimerkiksi omista kunnon imuria, ja kun kysyin häneltä, käykö hänellä siivooja tasaisin väliajoin, hän sanoi, että siivooja käy vain silloin kun hänellä vaihtuu alivuokralainen. Ei talo kuitenkaan ole missään nimessä likainen. Ehkä kyse on enemmänkin pölyn määrästä ja siitä, mihin on tottunut. Yksi ilta olimme syömässä keittiön pöydän ääressä iltapalaa, kun Rhoda huudahti iloisesti ”look, there’s a spider”! Hämähäkki käveli keittiön pöydän pöytälampun kohdalla ilmassa eli seitillään eikä Rhoda tehnyt elettäkään hämähäkin ja seitin tuhoamiseksi. Suihkussa käydessäni taas tuijotan aina vessan katonrajassa roikkuvaa pölypalloa. Joku päivä, kun menetän vihdoin hermoni totaalisesti, suihkutan sen sieltä helvettiin.

Pölyongelman vuoksi haluaisin hommata kunnon imurin asuntoon (suomen kielen opettaja Sirpa lupasi lainata omaansa), imuroida huoneeni, luututa lattian (asunnossa ei onneksi ole kokolattiamattoja, mikä on minulle suuri ilon aihe), tuulettaa petivaatteet tai jopa ostaa Ikeasta uudet sekä pyyhkiä pölyt kaikilta pinnoilta. Jos oireet vielä tuon jälkeen jatkuvat, alan harkita muuttamista uuteen asuntoon. Ongelmaksi saattaa vain nousta hinta. Tällä hetkellä maksan asumisesta 660 euroa kuussa enkä usko kovin halvempaa huonetta mistään itselleni löytävän, varsinkin kun vuokrani sisältää sähkön, kaasun, veden, netin ym. kulut. Jos ei kykene maksamaan 1500 dollaria kuussa asumisesta, eikä halua joutua jakamaan makuuhuonetta kenenkään kanssa, joutuu Berkeleyssä näköjään pakosti tinkimään mukavuudesta, kuten esimerkiksi siisteydestä.

Berkeleyläisten erikoinen siisteyskäsitys verrattuna Suomeen ja suomalaisiin saattaa selittyä sillä, tai on saattanut johtaa siihen, että koko kaupunki tuntuu olevan vähän epäsiisti ja ”rough around the edges”. Roskia näkee lojuvan siellä sun täällä – esimerkiksi hylätyt kengät tai sukat keskellä kävelykatu ei ole mitenkään epänormaali näky – rakennukset eivät ole ulkoapäin erityisen hyväkuntoisen näköisiä ja kodittomia ihmisiä ja heidän koiriaan hengailee pitkin katuja ja sillanalusia. Kodittomien määrä ei yllätä, kun tietää alueen korkeat vuokrat, mutta ei niiden jatkuvaan näkemiseen varmaan koskaan totu, mistä olen kyllä suomalaisena ylpeä. Onhan Suomessakin toki kodittomia, kuten Arman Alizad meille opetti hänen sosiaalipornoon verrattavissa olevassa tv-ohjelmassaan, mutta ei niin paljoa, että he olisivat luonnollinen osa katukuvaa, mistä aion kyllä hehkuttaa ihmisille aina tilanteen salliessa.

Toinen järjestelyä kaipaava seikka liittyy liikkumiseen. Haluaisin kovasti ostaa itselleni polkupyörän, koska täällä pyöräilystä on tehty Yhdysvaltojen mittapuulla jopa yllättävän näppärä liikkumismuoto. Pääsisin pyörällä kotoa yliopistolle samassa ellen jopa nopeammassa ajassa kuin minkä tällä hetkellä käytän linja-automatkaan ja kävelyyn, puhumattakaan pyöräilyn tuomasta hyötyliikunnasta ja rahan säästöstä. Jotta voisin pyörän ostaa, minun tulisi kuitenkin päästä pyöräliikkeisiin eikä niihin noin vain mennä ilman omaa autoa. Tai jos julkisilla menopeleillä paikalle pääsee, pitäisi minun varata asian hoitamiseen lähes koko päivä, mikä ei nyt tällä hetkellä ole arkipäivisin mahdollista suomen opetuksen ja omien opintojen vuoksi. Craigslistiltä olen myös etsiskellyt sopivaa pyörää, joten toivotaan, että jotain kautta onnistun menopelin hankkimaan mahdollisimman pian. Sitä ennen joudun hammasta purren vain käyttämään linja-autoa ja maksamaan joka matkasta 2 dollaria, joka ei onneksi ole mikään riistohinta.

Toisin sanoen nämä järjestelyongelmani eli huoneeni siivoaminen ja kuntoon saaminen sekä liikkuminen liittyvät ajan ja auton puutteeseen. Jos minulla olisi auto käytössä yhden päivän, nämä kaikki hommat olisi tullut jo hoidettua. Olenkin pohtinut auton vuokraamista päiväksi, mutta ensiksi pitäisi selvittää miten täällä oikein autolla ajetaan ja miten pääsen haluamaani kohteeseen. Sen jo tiesinkin, että autolla saa kääntyä oikealle päin punaista liikennevaloa, mutta juuri äsken Rhoda kertoi lisäksi, että punaisella saa käääntyä myös vasemmalle, jos katu jolla ajaa ja jolle kääntyy ovat molemmat yksisuuntaisia. Yksi päivä iltalenkilläni pääsin jo todistamaan kahden auton kolarin risteyksessä, joten kannattaisi varmaan näiden paikallistenkin selvittää kuka väistää ja ketä. Olen huomannut, että STOP-merkin kohdalla autoilijat välillä päästävät ”väärän” auton ajamaan ensiksi. He varmaan vain haluavat olla kohteliaita, mutta minusta se luo liikenteeseen epävarmuutta ja vaaratilanteita. Säännöt ne olla pitää ja niitä noudatetaan, sanoo suomalainen!

Kuten jotkut ehkä tietävätkin, olen luonteeltani rutiinihenkilö. Tykkään tehdä päivittäin tai viikoittain toistuvat asiat, kuten aamutoimet, hampaiden pesun, työkuviot ja ruokaostokset, aina samalla tavalla ja samassa järjestyksessä. Uudessa ympäristössä menee tietenkin hetki ennen kuin nuo rutiinit napsahtaa paikoilleen, joten tunnen tällä hetkellä pientä ahdistusta. Tämä on varmastikin myös syy siihen, miksi alku Berkeleyssä on tuntunut haastavalta. Tuntuu, että haahuilen päivästä toiseen tehden mitä sattuu. Päässä pyörii kokoajan lista eri asioita joita pitäisi hoitaa, mutten niitä kuitenkaan hoida. Tuntuu, etten ehdi päivän aikana tehdä mitään, mutta silti tunnit vain vierähtää jonnekin tehden jotakin. Eilen minua hieman huvitti, kun suomen kielen kurssilaisemme alkoivat käydä läpi oppikirjan ensimmäistä kappaletta nimeltään Arjen haasteita. He pänttäävät aihetta oppikirjasta, minä taas opin elävässä elämässä. Onko tämä nyt sitä kuuluisaa elämänkoulua? Tarkoittaako tämä sitä, että minusta on tullut elämänkoululainen?! Ja minä kun luulin pääseväni Yhdysvalloissa elämänkoulun sijaan Amerikan arvostetuimpaan julkiseen yliopistoon.

KAIKEN MAAILMAN FLTA-OPETTAJIA

Tervehdys Syracusesta, New Yorkin osavaltion pohjoispuolelta! Täällä sitä ollaan noin 50 muun FLTA:n kanssa orientoitumassa tulevaan koitokseen. Kuten aikaisemmin mainitsin, täällä on uransa alussa olevia kielten opettajia lähestulkoon ympäri maapalloa Etelä-Afrikasta Bahrainiin ja Argentiinasta Irlantiin. On ollut mielenkiintoista oppia uusia asioita vieraista kulttuureista suoraan kyseisen kulttuurin edustajan kertomana. Koska matkani loppuajan keskityn Yhdysvaltoihin ja amerikkalaiseen kulttuuriin, omistan tämän tekstin muille kulttuureille.

Sanotaan, että joskus stereotypiat pitävät paikkaansa, ja niin kävi myös erään kiinalaistytön kanssa, joka onnistui tekemään mielestäni jotain hyvin kiinalaista eilen lounaalla. Eräs amerikkalainen mies kysyi tytöltä mielipidettä Panda Expressistä, joka tarjoaa kiinalaista pikaruokaa. Tyttö vastasi, että firman ruoka on delicious, jolloin amerikkalainen ihmetteli, miten kiinalainen henkilö voi pitää amerikkalaista pikaruokamoskaa herkullisena kiinalaisruokana. Tämän jälkeen tyttö sanoi, että Panda Expressin ruoka on huonoa kiinalaista ruokaa, mutta ruoka on hyvää amerikkalaiseksi ruoaksi. En siis oikein päässyt selville, oliko ruoka tytön mielestä hyvää vai ei. Tytön kommentti muistutti minua savolaisesta ”suattaahan se olla, vuan suattaa se olla olemattakin” –tyyppisestä vastuksesta, mikä minua kuopiolaisena hieman huvitti. Seuraavaksi tyttö selitti minulle, että hän kannattaa taolaista filosofiaa, jossa ääripäiden sijaan valitaan aina keskitie. Mikään ei siis ole mustaa tai valkoista, vaan harmaata. Täytyy myöntää, etten ollut aikaisemmin perillä kiinalaisista filosofioista, vaikka taolaisuus sanana oli tuttu, mutta tytön selityksen jälkeen minusta tuntui, että ymmärrän kiinalaisia himpun verran paremmin kuin ennen. Itse asiassa saatan savolaisena ymmärtää heitä paremmin kuin kuvittelinkaan!

Seuraava esimerkki kulttuurieroista on huomattavasti karumpi. Keskustelimme libanonilaisen tytön kanssa uskonnosta ja hän kertoi kuuluvansa johonkin erityiseen uskontoryhmään, jonka nimeä en valitettavasti muista (yritin googlettaa nimeä huonolla menestyksellä). Hän kertoi, ettei hänen uskontonsa salli hänen mennä naimisiin toisen uskonnon edustajan kanssa. Vaarana olisi, että hänen sukunsa sulkisi hänet suvun ulkopuolelle tai jopa tappaisi hänet. Tällä hetkellä tyttö seurustelee kuitenkin kristityn miehen kanssa, ja kuulemma yksi syy hänen FLTA-osallistumiseen onkin, että hän voi ottaa etäisyyttä poikaystäväänsä ja lopulta erota hänestä, koska heidän seurustelu ei voi johtaa mihinkään vakavaan. Tyttö sanoi, että hänen tapauksessa häntä ei oltaisi kuitenkaan tappamassa, mutta eläminen vaikeutuisi huomattavasti. Erikoisinta tässä oli se, että tyttö kertoi tarinaansa kuin se olisi ollut yhtä normaalia kuin vaikkapa oman koulutaustan selittäminen. Kaitpa sitä tottuu elämään niiden tapojen ja sääntöjen kanssa, joiden kanssa on tekemisissä syntymästään saakka, vaikka ne saattavat tuntua toisista kuinka tuomittavilta tahansa tai jopa lainvastaiselta.

Toinen erikoinen tapaus liittyi kauloistamme roikkuviin nimikyltteihin, jotka meille jaettiin orientaation alussa. Nimikyltissä luki myös nimikyltin omistajan kansalaisuus ja tulevan kohdeyliopiston nimi. Keskustelin erään tytön kanssa ensimmäisenä päivänä orientaatiossa, ja ihmettelin ääneen, kun hänellä ei ollut nimikylttiä kaulassa kuten muilla. Hän sanoi, ettei halunnut pitää kylttiä kaulassa, koska hänen kotimaaksi oli merkitty kylttiin Israel. Oikeasti tyttö oli kotoisin Palestiinasta. Tyttö ei kuitenkaan ollut loukkaantunut eikä vihainen asiasta eikä ottanut asiaa puheeksi henkilökunnan kanssa, vaikka sitä hänelle ehdotin. Jälkeenpäin ajateltuna ehkä parempi niin, onhan Palestiina melko herkkä aihe amerikkalaisille.

Orientaatiossa on myös useita turkkilaisia, ja olen kuullut Erdoganin mainittavan keskusteluissa muutamia kertoja. Minua kiinnostaa kovasti Turkin tilanne, ja senpä vuoksi olisi mukava kuulla turkkilaisten versio tapahtumista median sijaan, mutta turkkilaiset eivät taida olla kovin halukkaita puhumaan asiasta. Eräs nainen taisi mennä vähän vaikeaksi minun kysyessäni asiasta, joten vaihdoimme äkkiä puheenaihetta enkä aio enää ottaa asiaa esille kenenkään kanssa. Venäläisten kanssa en myöskään ole alkanut politiikasta ja Putinista puhumaan, vaikka mieli tekisi. Selvennykseksi sanottakoon vielä, ettei tarkoituksenani ole työntää turkkilaisille ja venäläisille omia mielipiteitäni heidän maita koskevista asioista, vaan kuulla vain heidän ajatuksiaan, mutta ehkä sellaiseen keskusteluun tarvittaisiin syvempi tuttavuus.

No mutta entäs Suomi? Suomalaiset, minä mukaan lukien, ovat yleensä kiinnostuneita kuulemaan, mitä ulkomaalaiset meistä tietävät tai ajattelevat, ja siksipä on ollut mielenkiintoista nähdä ihmisten reaktioita ja kommentteja heidän kuullessaan kotimaani. Osa on ollut aidosti innoissaan ja kiinnostuneita kotimaastani, toiset taas eivät, mikä on toki normaalia. Olen kuullut sanottavan esimerkiksi, että suomalaiset ovat etäisiä, Suomessa on viikinkejä, hevimusiikkia ja Nightwish, Suomessa on kallista ja kylmää. Tänään eräs egyptiläinen tyttö oli aivan pihalla, kun kerroin, että kotimaani on Finland. Minun piti toistaa  hänelle maan nimi monta kertaa, koska tyttö ei vain tajunnut, mistä maasta on kyse. Jouduin myös selittämään hänelle, missä ihmeessä koko maa edes sijaitsee (hän ei tosin ole ollut ainoa, jolle olen joutunut hieman selittämään), ja lopulta hän myönsi, ettei ole ikinä kuullutkaan Suomesta. Toinen egyptiläinen taas kommentoi kotimaatani kysymällä ”So you’re Finnish?”. Olisikohan pieni Suomen promootioprojekti tarpeen Egyptissä? Muutamia kommentteja on tullut myös Suomen korkeasta koulutuksen tasosta ja eräs luennoitsija jopa totesi, että hänellä ei varmaan ole minulle mitään tarjottavaa vieraan kielen opetuksesta, koska minä tiedän jo kaiken. Noh, amerikkalaiset tuppaavat vähän liioittelemaan asioita kuulijan hyväksi, joten pannaan se kommentti kohteliaisuuden piikkiin.

Huominen päivä on vielä edessä täällä kansalaisuuksien sekamelskassa, kunnes on aika alkaa siirtyä kohti länttä. Ensiksi vietän neljä päivää Chicagossa (to-ma), jonka jälkeen lennän loppukohteeseeni eli Berkeleyyn. Orientaatiomme loppuu huomenna jäähyväis-illalliseen, jonka aikana eri maiden edustajat saavat esittää tai opettaa jotain omasta kulttuurista. Minulla olisi tarkoituksena opettaa orientaatioväelle letkajenkkaa, mutta harmikseni luin äsken Wikipediasta, että letkis onkin suomalainen versio yhdysvaltalaisesta bunny hop –tanssista, jonka suomalaiset vaihto-oppilaat toivat USA:sta mukanaan Suomeen 1960-luvulla. Voi toki olla, että osaa yleisöä kiehtoo tämä USA-yhteys Suomen kulttuurissa, mikä toivottavasti innostaa heidät pistämään jalalla koreasti pitkässä letkassa keskellä illallispöytiä. Ehkäpä Vesivehmaan jenkan sanat käyvät toteen: ”lämmin oli kesäilta, mieli korkealla, kun jenkantahti soi Vesivehmaalla.” Tässä tapauksessa kuitenkin Syracusessa.

                     

                     

                       

DON'T STOP BELIEVING

Toukokuu 2013. Istun surun murtamana lentokoneessa matkalla kohti Suomea. Tuolloin minulla loppui kevätlukukauden kestänyt opiskeluvaihto Etelä-Kaliforniassa San Diegossa enkä olisi millään halunnut palata kotimaahan. Vajaassa puolessa vuodessa olin ehtinyt tottua Kalifornian rentoon ilmapiiriin, lähes päivittäiseen marihuan tuoksuun (muiden polttamana), ihanaan säähän sekä helppoon elämään, jossa ei tarvinnut tehdä muuta kuin vähän opiskella ja nauttia.  Jyväskylässä minua odottivat tyhjä pankkitili, kuulemani perusteella tuskainen aineenopettajien harjoitteluvuosi ja gradu, työ ruokakaupan lihatiskillä sekä ennen kaikkea surkea sää. Kun syksy ja talvi saapuivat Jyväskylään, aloin olla aidosti vihainen koko maalle. Kuka perkele täällä pimeän loskapaskan keskellä haluaa vapaaehtoisesti asua?

Syyslukukaudella 2014 kaverini Emma pääsi työharjoitteluun CIMO:n (Kansainvälisen liikkuvuuden ja yhteistyön keskus) kautta Brasiliaan ja kateellisena katselin hänen matkalta ottamiaan kuvia Facebookissa. Polte takaisin ulkomaille ja etenkin Yhdysvaltohin oli kova ja Emman vuoksi kuume kasvoi. Niinpä eksyin noihin aikoihin CIMO:n nettisivuille katsomaan, olisiko organisaatiolla minulle jotakin tarjottavaa. Portugalia en osaa puhua, toisin kuin Emma, joten Brasilia oli poissa laskuista, mutta englannin pääaineen lisäksi olin opiskellut suomea (ja kirjallisuutta sekä kasvatustieteitä) saadakseni englannin ja äidinkielen opettajan pätevyyden. Ilokseni huomasin, että CIMO tarjosi useita eri harjoittelumahdollisuuksia suomen kielen opiskelijoille ulkomailla, kuten suomen opettamista. Katseeni osui linkkiin, jossa kerrottiin Fulbright-opetusassistenteista. Ohjelman kautta suomen kielen opiskelijat pääsevät toimimaan suomen kielen apuopettajina Yhdysvalloissa amerikkalaisissa yliopistoissa. Hakuvuodesta riippuen tarjolla saattoi olla myös opetusassistentin paikka Kaliforniassa, Berkeleyn yliopistossa. ”Tuonne minä haluan!”, muistan ajatelleeni.

Opinnoistani johtuen jouduin kuitenkin hillitsemään hakuintoani ja niinpä pääsin hakemaan ohjelmaan vasta elokuussa 2015. Päättäväisyyteni, tahdonvoimani ja myös uskomattoman hyvän tuurin ansiosta minut valittiin mukaan ohjelmaan joulukuussa 2015, ja tuolloin sain myös suureksi ilokseni tietää kohteeni olevan University of California, Berkeley. Melkein kahden vuoden haaveilun, pitkän hakuprosessin, useiden pakollisten Helsingin-reissujen ja lukemattomien lomakkeiden täyttelyjen jälkeen unelmastani on pian tulossa totta! Menen siis suomen kielen opetusassistentiksi (foreign language teaching assistant = FLTA) Kalifornian yliopistoon Berkeleyyn – tai kuten paikalliset sanovat, Caliin. Matkani rahoitetaan CIMO:n apurahalla eli kyseessä ei siis varsinaisesti ole työpaikka, koska palkkaa minulle ei makseta. Ehkä sana harjoittelu kuvaa tulevaa ”pestiä” paremmin. Työnkuvaani kuuluu suomen kielen oppitunneilla avustamista, suomenkielisten keskustelutuokioiden järjestämistä ja suomalaisten elokuvailtojen organisoimista. Suoraan sanottuna en oikein tiedä vielä itsekään, mitä kaikkea tulen töissä tekemään, mutta se selviää kyllä ajan myötä. Tähän teemaan palaan siis myöhemmin kunhan tiedän itsekin aiheesta enemmän.

Seikkailu starttaa aamulla 14.8. Helsinki-Vantaan lentokentältä, josta lennän Lontoon ja Chicagon kautta Syracuseen New Yorkin osavaltion pohjoispuolelle. Syracusessa osallistun FLTA:iden aloitusorientaatioon, jossa meitä valmistetaan tulevaan koitokseemme ja tutustutetaan muihin FLTA-kollegoihin. Kaiken kaikkiaan minunlaisiani FLTA:ita saapuu Yhdysvaltoihin elo-syyskuussa noin 400 henkilöä ympäri maapalloa opettamaan amerikkalaisille yliopisto-opiskelijoille paloja omasta kielestään ja kulutturistaan. Velvollisuuksiimme – tai oikeuksiimme, miten vain asian haluaa nähdä –kuuluu myös opiskella itse muutama kurssi kohdeyliopistossa.

FLTA:t muodostavat todella monikansallisen joukon. Facebookin ryhmiemme perusteella näyttäisi siltä, että valtaosa FLTA:ista tulee Lähi-Idästä, Afrikasta, Aasiasta ja Etelä-Amerikasta. Minä ja kaksi muuta suomalaista, Sara ja Kirsi, olemme ainoat skandinaavit koko porukasta. Sara menee opettamaan suomea University of Washingtoniin Seattleen ja Kirsi menee Minneapolisiin University of Minnesotaan. Meidän lisäksemme muita Euroopan kieliä ja kulttuureita tulevat tekemään tunnetuksi espnjalaiset, ranskalaiset, italialaiset, venäläiset ja irlantilaiset FLTA:t. Vaikka samaan orientaatioon kanssani osallistuu vain murto-osa kaikista 400 FLTA:ista sillä orientaatioita järjestetään useassa eri paikassa ympäri Yhdysvaltoja elokuun aikana, on tiedossa varmasti aikamoinen kulttuurien yhteentörmäys Syracusessa!

Orientaation jälkeen toteutan pitkäaikaisen haaveeni ja matkustan ihastelemaan Chicagoa, jossa olen halunnut käydä jo 90-luvulta lähtien, jolloin tuijotin televisiosta, kun pediatri Doug Ross eli George Clooney kulki lääkärinvaatteet päällä kaupungin kaduilla Teho-osasto -nimisessä sairaalasarjassa. 18.8. tämäkin haave vihdoin toteutuu, kun vietän 4 päivää kaupungissa nähtävyyksiä ihmetellen ja George Clooneytä etsien. 22.8. lennän sitten viimein lopulliseen päämäärääni eli UC Berkeleyyn (University of California, Berkeley). Opetus alkaa yliopistolla jo 25.8. eli kovin paljoa ei jää aikaa tutustua kaupunkiin rauhassa, mutta eiköhän Berkeley ehdi tulla tutuksi melko hyvin seuraavan 9 kuukauden aikana.

Tämä blogi on siis perustettu tulevaa Amerikan-valloitustani varten. Kuten blogin nimestä voi päätellä, tulen keskittymään teksteissä Suomen ja USA:n välisiin eroihin, jotka ovat herättäneet huomioni matkan aikana sekä saaneet minut ajattelemaan ja oppimaan jotain uutta. Tulen myös kertomaan lukuisia tarinoita siitä, kun minä otan ensiaskeleitani suomen kielen opettajana täysin vieraassa ympäristössä vieraalla kielellä. Matkan aikana tulen varmasti oppimaan paljon Yhdysvalloista ja amerikkalaisesta kulttuurista, oppimisesta ja opettamisesta sekä itsestänikin samalla kun itse opetan amerikkalaisille suomea ja suomalaista kulttuuria. Seuraavat 9 kuukautta tulevat siis varmasti olemaan todella antoisia ja opettavaisia kaikella mahdollisella tavalla. 

Vaikka olen jo Yhdysvalloissa hetken aikaa asunut, tulen varmasti vielä oppimaan paljon uutta tuosta isosta maasta ja sen ihmisistä. San Diegossahan vietin vain kevätlukukauden, joten nyt pääsen kokemaan myös aivan uusia asioita, kuten kiitospäivän, halloweenin, joulun ja uudenvuoden. Juhlapyhien sijaan matkastani tekee erityisjännän marraskuussa pidettävät USA:n presidentinvaalit, joista tulen aivan varmasti mainitsemaan useampaankin otteeseen blogissani. Vaikka tulen asumaan samassa osavaltiossa kuin edellisella kerralla, on Bay Area, johon Berkeley kuuluu mm. San Franciscon, San Josen ja Piilaakson lisäksi, varmasti monin tavoin erilainen ympäristö kuin San Diego. Opiskeluvaihtoni aikana vietin spring breakillä muutaman päivän San Franciscossa, joka on noin 15 minuutin automatkan päässä Berkeleystä, joten pientä kosketuspintaa minulta kyllä löytyy alueeseen jo ennestään ja osaan jo ennakkoon hieman hahmottaa, mitä tuleman pitää. Olen esimerkiksi valmistautunut jo henkisesti siihen, että kautukuvassa näkee kodittomia päivittäin yhtä suurella todennäköisyydellä kuin Starbucks-kahviloita (sama nyrkkisääntö kyllä pätee myös San Diegoon). Berkeleyssä en kuitenkaan ole koskaan käynyt, eikä Bay Area ole muutoin tuttu, joten paljon uusia asioita tulen tässä matkan aikana varmsti kokemaan ja niistä teille raportoimaan.

Tästä siis starttaa USA-seikkailu 2.0 kuin myös tämä blogini, johon kirjoittelen ajatukisani matkan aikana. Enpä olisi uskonut reilut kolme vuotta sitten lentokoneessa kotiin matkustessani, että palaan vielä Kaliforniaan asumaan ja tekemään oman alani töitä arvostetussa yliopistossa. Tarinan opetus siis kuuluu: don't stop believing. Joskus haaveista voi tulla totta. Näihin hieman amerikkalaisiin, vaaleanpunaisen purkkapallon makuisiin high school -leffakliseisiin on hyvä päättää tämä teksti. Talk to ya later, folks!