ALATSÄ OLEE MUN KAA?

Vielä Suomessa ollessani pohdin tietenkin usein, millaista elämäni Berkeleyssä tulisi olemaan. Jo tuolloin yritin takoa itselleni päähän, että kokemus ei varmastikaan tule olemaan samanlainen kuin San Diegossa opiskeluvaihdossa, vaikka samasta osavaltiosta olikin kyse. Kaupunkien välillä on lähes 800 kilometriä, joten paikat ovat luonnollisestikin erilaisia, mutta kaupunkien etäisyydestä riippumatta oletin ennakkoon, että etenkin sosiaalisten suhteiden luominen tulisi olemaan Berkeleyssä vaikeampaa kuin San Diegossa, kun ympärillä ei ole muiden vaihto-oppilaiden tukiverkkoa. Totuus on valitettavasti osoittautunut aikalailla sellaiseksi kuin oletinkin. Eräs päivä noin kuukausi sitten olin ruokakaupassa enkä löytänyt kaupan valikoimista yksittäisiä sipuleita, joten kysyin myyjältä, missä ne mahtavat olla. Myyjä sanoi, ettei sipuleita myydä yksittäin, johon tokaisin, etten tarvitse niin monta sipulia. Myyjä kehotti antamaan osan sipuleista kavereille, johon vastasin, että ”I don’t have any friends.” Mies varmaan ihmetteli, mikä hylkiö minä oikein olen!

Muistatteko, miten pienenä pystyi vain menemään naapuritalon ovelle, pimpottaa ovikelloa ja kysyä naapurin Liisalta tai Timolta ”tuutsä leikkii mun kaa”? Voi kun ihmissuhteiden rakentaminen olisi edelleen yhtä helppoa! Berkeleyssä ympärilläni kuhisee jatkuvasti nuorta porukkaa maailman joka kolkasta, mutta eihän sitä voi vain mennä sanomaan tuntemattomalle ”Hey, I’m Minna. Wanna hang out?”.

Kahteen suomalaisnaiseen, Siljaan ja Veronicaan, olen kyllä onnistunut tutustumaan Berkeleyssä. Molemmat naiset ovat tuleet kaupunkiin samoihin aikoihin kuin minä tekemään väitöskirjaansa. Olemme pikkuhiljaa kehittelemässä vakituista lounastreffirutiinia, joten jotain pientä sosiaalista vipinää minunkin elämässä on. Itseasiassa juuri parhaillaan tätä tekstiä kirjoittaessa sovin samalla seuraavien lounastreffien ajankohdasta. On ollut virkistävää päästä puhumaan kaupungista ja yliopistosta sellaisten ihmisten kanssa, joilla on jokseenkin samanlaiset taustat ja on ollut mielenkiintoista kuulla heidän arjesta iloineen ja ongelmineen. Toista naisista pääsin jo ”hyväksikäyttämään” meidän suomen opetuksessakin, kun oppilaille piti löytää suomalainen haastateltava välitenttiin. Molemmat naiset ovat tulleet Berkeleyyn puolisoineen ja toisella on vielä kolme lastakin mukana. Eräs viikonloppu kävin Siljan ja hänen miehensä kanssa erään paikallisen olutpanimon baarissa maistelemassa heidän oluita. Luulen, että moni suomalaiskaverini olisi osannut arvostaa ja nauttia juomia enemmän kuin minä, koska en erityisemmin oluesta pidä, mutta ilta oli oikein mukava ja oli todella kiva päästä istumaan iltaa jonnekin uuteen paikkaan ja vielä suomalaisseurassa.

Kampuksella on kuitenkin yllättävän vaikeaa luoda kaverisuhteita, kun ei oikein kuulu mihinkään porukkaan. En ole vaihto-opiskelija, joten en tiedä, missä kaikki vaihtarit pyörii ja milloin heillä olisi jotain tilaisuuksia tai tapahtumia, jonne mennä heitä tapaamaan. En ole oikeastaan opiskelija ollenkaan, vaikka parin kurssin luennolla käynkin kuunteluoppilaana istumassa, joten en oikein identifioidu opiskelijoiden joukkoon. Kurssit, joilla käyn istumassa sattuvat vielä olemaan kanditason alkeiskursseja, joten valtaosa opiskelijoista on minua yli 10 vuotta nuorempia (apua!), joten eipä minulla ehkä ihan hirveästi ole kanssaopiskelijoiden kanssa muutenkaan yhteistä. Vaihto-opiskelijatkin ovat varmasti lähempänä kahta- kuin kolmeakymmentä vuotta, joten yhteisten kiinnostuten löytäminen saattaisi olla vaikeaa

Ryhmä, johon identifioidun parhaiten on FLTA (Fulbrightin Foreign Language Teaching Assistant), mutta valitettavasti olen ainoa FLTA täällä Berkeleyssä, joten täällä ei ole ketään, jonka kanssa jakaa kokemuksia ohjelmasta ja opettamisesta. Lähimmät FLTA:t ovat Stanfordissa (50 km San Franciscosta etelään), Sonomassa (70 km päässä pohjoiseen sisämaahan päin) ja San Brunossa (40 km päässä San Franciscon eteläpuolella), mutta vielä en ole heidän kanssa aikaa viettänyt. Onneksi pienenä tukiverkkona on chattiyhteyden päässä kaksi muuta Suomen FLTA:ta, jotka ovat Minneapoliksessa ja Seattlessa, joten heidän kanssa voi aina jakaa huolia ja iloja netin välityksellä.

Koska mitään valmista ”ihmissuhdepakettia” ei siis kuulunut FLTA-ohjelman etuuksiin, olen yrittänyt epätoivoisesti etsiä samanhenkistä seuraa ja tekemistä vähän vaikka mistä. Lukukauden alussa yliopiston lukuisat opiskelijajärjestöt ja organisaatiot esittelivät toimintaansa uusille ja vanhoille opiskelijoille yrittäen samalla saada uusiä jäseniä mukaan toimintaansa. Eri ryhmittymien määrä oli aivan uskomattoman suuri! Ryhmiä löytyi eri kansalaisuuksille, uskontoryhmittymille, poliittisille ryhmille, liikuntaryhmille, musiikin harrastajille ja eri alan opiskelijoille. Tässä esittelyssä muutama ryhmittymä, joista kuitenkaan yhteenkään en liittynyt.

Ryhmä yliopiston aasialaisille seksuaalivähemmistöille (ilmeisesti aasialaisille pitää olla omansa)

Kyllä niitä republikaanejakin näköjään löytyy

Noilla esittelypäivillä satuin törmäämään joukkoon ihmisiä, jotka mainostivat ilmaista kimppamatkaa 60 kilometrin päähän Piilaaksoon Facebookin-kampukselle. Välihuomiona mainittakoon, että suurten IT-firmojen toimipisteitä kutsutaan kampuksiksi, koska alueilta löytyy ravintoloita ja useita eri tiloja kuten yliopistokampuksilta konsanaan. Päätin siis kerätä rohkeuteni ja lähteä mukaan tuolle Facebook-retkelle. Ajattelin, että tulisipahan nähtyä yksi näkemisen arvoinen paikka ja vielä täysin ilmaiseksi. Jos haluaisin lähteä Berkeleystä Piilaaksoon julkisilla menopeleillä, matkaan menisi n. 2–3 tuntia ja joutuisin vaihtamaan kulkupeliä ainakin kerran enkä edes varmaan pääsisi Facebookin-kampukselle asti linja-autolla. Nyt siis pääsimme perille vapaaehtoisten kuskien kimppakyydeillä. Toki toivoin myös ystävystyväni johonkin toiseen yksinäiseen poloiseen tuolla matkalla, mutta sen suhteen olin hieman skeptinen. Järjestö, joka tämän retken järjesti, oli nimittäin nimeltään Bridges International, joka on eräänlainen uskonnollinen järjestö, joka keskittyy ulkomaisten opiskelijoiden auttamiseen ”käytännön, sosiaalisten ja hengellisten asioiden parissa”. Yhdysvallat ja uskonnolliset järjestöt kuulostaa mielessäni aina karmivalta kombolta, joten hieman epäilevin fiiliksin lähdin mukaan matkaan.

Porukkaa lähti matkaan yllättävän paljon ja reissu oli ihan mukava, vaikka itse Facebookin kampus oli pettymys. Kävimme Piilaaksossa lauantaina, joten kampus oli kiinni. Kävimme siis vain seisomassa ison peukkukyltin vieressä ottamassa turistikuvia. En tosin tiedä, olisiko kokemus ollut sen kummempi, vaikka kampus olisi ollut auki. Aika kuivalta mestalta alue nimittäin näytti. Facebookin lisäksi kävimme myös Googlella, joka oli edes hieman jännittävämpi paikka, vaikka sisätiloihin emme päässeet viikonpäivästä johtuen. Googlen pihalla sentään oli Google-värein maalattuja polkupyöriä joilla sai ajella pitkin ja poikin. Tuohon aikaan minulla ei vielä ollut omaa polkupyörää, joten suurena pyöräilyn ystävänä oli pakko käydä pieni lenkki polkaisemassa.

Facebookin ja Googlen jälkeen kävimme syömässä oikein hyvässä intialaisessa ravintolassa, minkä jälkeen olikin aika lähteä kotiin. Kaksi kuskia kuitenkin innostui vielä kuskaamaan halukkaita Applen kampukselle, joten minä lähdin vielä katsomaan sitä. Onneksi lähdin, sillä kuskimme oli ihana nainen, joka vielä Applen lisäksi käytti meitä Stanfordin yliopistossa, Palo Altossa sekä kotimatkalla Berkeleyn satamassa. Autossamme oli kyydissä eräs kiinalainen vaihto-opiskelija, ja ilmeisesti häntä ilahduttaakseen kuskimme halusi viedä meidät Palo Altoon juomaan ”kuplateetä” (bubble tea tai pearl tea) Gong Cha –nimiseen ketjufirmaan. Kuplatee on Taiwanissa kehitetty juoma, joka on käytännössä kylmää teetä, maitoa ja ihmeellisiä makeita palleroita sisältävä erikoisuus. Pallerot olivat ymmärtääkseni jonkinlaisia tärkkelysklimppejä. Tästä kuvailustani voitte varmaan jo päätellä, että minusta ei tullut kuplateen suurta ystävää, mutta kiinalaistyttö oli tohkeissaan. Pahasta teestä huolimatta Palo Alto vaikutti mukavalta paikalta ja sinne on tarkoitus kyllä lähteä joskus uudelleenkin vaikka sitten julkisilla, jos en muuten perille pääse.

Pearl Tea tai Bubble Tea from Taiwan

Piilaakso-matkan aikana en onnistunut saamaan kavereita, mutta päätin vielä antaa Bridges Internationalille mahdollisuuden, joten menin seuraavana perjantai-iltana heidän viikottaiseen tapahtumaan. Tilaisuudessa syötiin ilmaista ruokaa, juteltiin ja pelattiin ”siveellisiä” pelejä. Tuon viimeisen kuvauksen keksin ihan itse kokemani perusteella. Kun muut college-opiskelijat olivat varmaan viettämässä perjantai-iltaansa Beer Pong -pelin parissa, me pelasimme Bread Pongia. Beer Pongissa ideana on siis saada heitettyä pingispallo punaiseen mukiin, jossa on olutta. Kun pallon saa osumaan mukiin, saa oluen juoda. Ilmeisesti tällainen peli olisi ollut liian roisi kristilliseen tutustumisiltaan, joten me heitimme pingispalloa maapähkinävoilla sivellyn paahtoleivän päälle. Onneksi leipää ei tarvinnut syödä. Vaikka ihmiset olivat ihan mukavia ja ilmainen ruoka hyvää, päätin heittää hyvästit Bridges Internationalille ja etsiä seuraa muualta.

Yliopiston organisaatioiden esittelypäivillä satuin myös törmäämään toiseen mielenkiintoiseen ryhmittymään, jonka toimintaan olen jopa sittemmin liittynyt. Yliopistolla toimii Tennis at Cal –niminen järejstö, joka järjestää tennistunteja kolme kertaa viikossa kaksi tuntia kerrallaan. Tunneilla porukka jaetaan neljään ryhmään ihmisten taitotason suhteen ja sitten jokainen ryhmä treenaa keskenään tiimin vetäjän voimin. Hintaa toiminnalle kertyy huimat 10 dollaria koko lukukaudelta. Olen itse aivan tumpelo tenniksessä, mielestäni se on todella vaikea laji, mutta haluaisin oppia pelaamaan sitä, joten tähän naurettavan edulliseen tarjoukseen minun oli pakko tarttua. Olen siis käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti harjoittelemassa tennistä yliopiston tenniskentillä tämän lukukauden ajan ja olen ehkä jopa hieman kehittynytkin. Kanssapelaajat on mukavia, mutta ei heidänkään joukosta taida mitään ylintä ystävää löytyä. Valtaosa pelaajista on 1-3 vuoden opiskelijoita eli he ovat n. 20-vuotiaita. Kun kerron heille, etten ole opiskelija vaan 31-vuotias ”visiting scholar” ja että opetan yliopistolla suomea, muodostuu välillemme automaattisesti eräänlainen näkymätön muuri. Ehkä pitäisi vain alkaa esittää 18-vuotiasta fuksia. Se onnistusi helposti vain lisäämällä sana ”like” jokaisen lauseen alkuun ja loppuun.

Koska kampukselta ei ole löytynyt hirveästi seuraa, olen suunnannut katseeni kampuksen ulkopuolelle. Ja koska olen ajan hermolla, olen ottanut järeämmät aseet, eli puhelinaplikaatiot, käyttöön. Ilmeisesti Yhdysvalloissa on paljon yksnäistä väkeä, koska täältä löytyy appi nimeltä Meetup, jossa on ideana, että yksityiset henkilöt järjestävät tapaamisia eri teeman mukaisesti ja kaikki halukkaat saavat liittyä seuraan. Yksi perjantai minun oli tarkoitus mennä syömään San Franciscon China Towniin yhden ryhmän kanssa, mutta en sitten kuitenkaan jaksanut/uskaltanut mennä paikan päälle. En osaa syödä puikoilla ja minua väsytti, joten päätin jättää tapaamisen välistä. Joku päivä kyllä aion osallistua johonkin tapahtumaan. Harmi vain kun valtaosa tapahtumista tapahtuu San Franciscossa, joten matkaan pitää jo varata 8 dollaria ja noin tunti aikaa, ja jos tapahtuma ei ole lähellä juna-asemaa, pitää kaupungissa vaihtaa juna linja-autoon eli maksaa lisää ja tuhlata vielä vähän lisää aikaa julkisessa liikenteessä köröttelyyn. Mutta kyllä minä vielä joku päivä.

No mutta sittenhän on se eräs toinen suosittu puhelinappi, jonka avulla porukka tuntuu löytävän seuraa ympäri maailman, ja sitä olen siis minäkin kokeillut täällä enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi. Tinderistähän tässä päästään siis pikkuhiljaa puhumaan, mutta koska kyseessä on niin suuri ja jännittävä aihe kuin Tinder, Amerikan miestarjonta ja deittikulttuuri niin päätänpä tämän tekstin tähän teaseriin ja jatkan aiheesta ensi kerralla lisää. Pitää tässä tehdä vähän vielä enemmän tutkivaa journalismia, että on tarpeeksi materiaalia seuraavaan blogikirjoitukseen. Hittovie, minustahan on hyvää vauhtia muovautumassa oman elämäni Carrie Bradshaw Sex And the City –kirjoituksineni! Mitäpä minä en tekisi innokkaan lukijakuntani tyytyväisenä pitämiseksi? Enhän minä siis muuten sitä Tinderiä, mutta kun tää blogi…