MINÄ NAIN TORILLA KIINALAISIA TURISTEJA

“Tulen myös kertomaan lukuisia tarinoita siitä, kun minä otan ensiaskeleitani suomen kielen opettajana täysin vieraassa ympäristössä vieraalla kielellä.” Se oli lainaus minun ensimmäisestä blogikirjoituksestani elokuulta, jolloin olin vielä Suomessa valmistautumassa lähtöön. Kuuliaisimmat lukijani ovat varmasti kanssani samaa mieltä siitä, että eipä ole Minna kertonut lukuisia eikä oikeastaan yhtään tarinaa suomen kielen opetuksesta, joten tämä vääryys korjataan nyt, kun syyslukukausi ja suomen kielen kurssit ovat paketissa ja kevätlukukausikin on jo käynnissä.

Kun kerron ihmisille, että opetan suomen kieltä UC Berkeleyssä, täällä kuin myös varmaan siellä koto-Suomessa ihmiset ensimmäiseksi kysyvät, ketkä oikein opiskelevat suomea. Valtaosalla suomen opiskelijoistamme on jonkinlainen yhteys Suomeen usein perhesiteiden kautta. Usealla opiskelijalla on esimerkiksi suomalainen vanhempi tai isovanhempi tai useita sellaisia. Eräs kiinalaisoppilaamme asui lapsuudessaan Suomessa ja halusi palautella kieltä mieleensä kurssillamme, eräs amerikkalaisopiskelija taas oli lukiovuosinaan opiskeluvaihdossa Suomessa, minkä vuoksi Suomi ja suomen kieli ovat tulleet hänelle aikoinaan tutuksi. Yksi oppilaamme taas piti Suomea kovana lätkämaana, minkä vuoksi hän halusi oppia meidän kieltämme. Jotkin opiskelijat päätyivät kurssilemme kaverin houkuttelemana tai lähestulkoon silkasta sattumasta, kun kurssimme oppitunnit sopivat opiskelijan omaan lukujärjestykseen. Joukkoon mahtuu siis kaikenlaista taustaa.

Oppilaiden taustan lisäksi ihmisiä usein kiinnostaa tietää, paljonko meillä on opiskelijoita. Kuten arvata saattaa, heitä on todella vähän. Meillä oli syyslukukaudella kaksi suomen kurssia. Aloittelijoiden kurssilla oli oppilaita viisi ja intermediate-tason kurssilla kuusi. Kevätlukukaudella meillä ei ole enää kuin yksi intermediate-tason kurssi, jolle osallistuu neljä opiskelijaa. Berkeleyssä ei voi opiskella suomea pää- tai sivuaineena, vaan oppiaine on suomalaisten yliopistojen kielikeskuksien vieraiden kielen opetukseen verrattavissa olevassa asemassa, mikä varmastikin vaikuttaa oppilasmääriimme. Minun kaksi suomalaista FLTA-kollegaani ovat parhaillaan töissä Seattlessa (University of Washington) ja Minneapoliksessa (University of Minnesota) ja heidän oppilasmääränsä ovat hieman isommat kuin meillä, koska heidän yliopistoissa voi opiskella suomen kielestä ihan kunnon oppiainekokonaisuuden. Jos jotakuta kiinnostaa, niin seuraavan linkin alta voi katsoa tilastoja suomen ja muiden viraiden kielten opiskelijamääristä amerikkalaisissa yliopistoissa ja collegeissa. Uusin tieto on vuodelta 2013 ja suomen kielen tilastoissa näkyvä Missouri on joku moka, jota ei kannata ottaa laskuihin mukaan. Sivun tilastoihin voi muutenkin suhtautua pienellä varauksella, koska käytetyllä tiedonkeruumenetelmällä ei ehkä olla saatu välttämättä täysin tarkkoja tietoja varsinaisista oppilasmääristä.

https://apps.mla.org/cgi-shl/docstudio/docs.pl?flsurvey_results

Pienen oppilasmäärän luulisi tekevän opettamisesta helppoa, mutta meillä haasteen opettamiseen tuo oppilaiden vaihtelevat taitotasot. Kevään jatkokurssilla kaksi opiskelijoistamme on kutakuinkin samalla tasolla. Yksi oppilas taas on vasta aloittelemassa suomen opiskelua ja neljäs oppilas on jo ylemmällä tasolla kuin suomalaiset viimeisen vuoden lukio-opiskelijat englannin kielen taidoiltaan. Niinpä meidän on väkisinkin eriytettävä opetusta eli muokata opetusta eritasoisten oppilaiden tarpeiden mukaiseksi. Tätä lukiessaan suomalaiset opettajakaverini kiemurtelevat tuoleissaan, koska eriyttäminen on monille meistä pieni kirosana. Eriyttäminen on todella yleistä ja toivottua nykyään myös Suomen peruskouluissa ja lukioissa, kun erityisluokkia ei enää ole perinteiseen tapaan, vaan kaikki oppilaat on samassa supussa. Niinpä tämä on erittäin hyvää treeniä tulevia Suomi-vuosiani varten ja mainitsemisen arvoinen asia CV:ssä. Toki eriyttäminen on huomattavati helpompaa täällä neljän oppilaan ja kahden opettajan kesken kuin Suomessa 27 oppilaan ja yhden opettajan hoitamana, mutta ei siitä sen enempää.

UC Berkeleyn oikea suomen opettaja Sirpa Tuomainen on jäämässä työstään eläkkeelle kevätlukukauden jälkeen, joten suomen kielen opetuksen kohtalo on yliopistossa suuren kysymysmerkin alla. Suomessa näin pienten opiskelijamäärien kurssit lakkautettaisiin saman tien, mutta UCB on tunnettu kielitarjonnastaan ja Skandinavistiikan laitos pienistä kursseistaan, joten vielä täällä palaa toivon kipinä suomen opetuksen jatkon suhteen. Skandikielten (ruotsi, norja, tanska, islanti) kursseilla oppilasmäärät ovat samoissa lukemissa kuin suomen kielessä; toisen vuoden norjan ja tanskan tunneilla on usein vain 1-2 oppilasta.  Ennen kuin kukaan kuitenkaan ehtii ehdottaa, että jatkaisin Sirpan viitoittamalla tiellä, täytyy minun valitettavasti kuopata moiset haaveet. Viisumistani johtuen en voi ottaa Yhdysvalloista töitä vastaan kahteen vuoteen, vaan minun on palattava takaisin Suomeen  ja “jaettava kotimaassani kaikkea sitä ihanaa ja mahtavaa, mitä olen oppinut USA:sta” (USA:n asettama rajoitus). Vaikka tuota rajoitetta ei elämässäni olisikaan, en siltikään varmaan hakisi Sirpan työpaikkaa. Palkan määrittelee opetettavien kurssien määrä (ja suomen kielelle on tilaa vain kahdelle kurssille per lukukausi), joten yliopiston palkalla eläminen näin kalliilla alueella olisi vaikeaa. Kun kysyin Sirpalta, kenen hän luulee jatkavan suomen opettajana Berkeleyssä, hän arveli, että paras vaihtoehto olisi jonkun hyväpalkkaisen ihmisen puoliso. Minulla tuollainen hyvätuloinen mies on vielä hakusessa, joten UC Berkeleyn suomen opettajaa minusta ei näillä näkymin siis valitettavasti tule.

No mutta palataanpas niihin oppilaisiin ja ihan konkreettiseen opettamiseen. Kuten olen aikaisemmin ehkä maininnutkin, minulla ei ollut ennen Berkelyyn tuloa juuri ollenkaan kokemusta suomen kielen opetuksesta. Suomessa olen ainoastaan opettanut suomea vapaaehtoisena maahanmuuttajille hyvin informaalissa, ei-koulumaisessa, ympäristössä. Koska olen suomea äidinkielenä puhuva ihminen, minulla ei luonnollisesti ole myöskään kokemusta suomen oppitunneista oppilaan roolissa, mikä mielestäni tekee suomen opetuksesta hyvin erilaista muihin koulun oppiaineisiin verrattuna. Jos minä päädyn joskus rehtoriksi, mikä on hyvin epätodennäköistä, palkkaisin ehdottomasti kouluuni maahanmuuttajataustaisia ihmisiä opettamaan suomea, jos S2-opettajille olisi tarvetta ja hakijoiden joukossa olisi suomea ei-äidinkielenään puhuvia hakijoita. He kun osaavat paljon paremmin astua oppilaiden saappaisiin kuin tällainen natiivi ja ymmärtävät varmasti paremmin suomen kielen oppijan ongelmia.

Oman äidinkielen opettaminen vieraanan kielenä on tosiaan melko haastavaa. Saatan välillä puhua oppilaille suomeksi, mitä sylki suuhun tuo, koska osaan kielen täydellisesti, mutta puhetta pitäisi oppilaiden vuoksi yksinkertaistaa hirmuisesti. Suomenkielisen puheen yksinkertaistamisen tekee vaikeaksi etenkin kaikki meidän sijapäätteet (auto – autossa) ja astevaihtelut (kenkä – kengät). Substantiivin nominatiivin eli sanakirjasta löytyvän muodon osaaminen ei vielä vie oppilasta kovin pitkälle, jos hänellä ei ole taitoa päätellä, miten sana mahtaa taipua ja miltä se saattaa näyttää ja kuulostaa lauseessa. Tätä taitoa ei aloittelijoilla tietenkään ole. Jos siis sanon oppilaille, että kenkä on punainen, on kyseessä vielä varsin simppeli lause, jonka aloittelijatkin pystyvät ymmärtämään. Jos taas haluan sanoa, että minulla on uudet kengät, lause monimutkaistuu, koska sana uusi onkin yht’äkkiä muodossa uudet ja kenkä muuttuu muotoon kengät. Silloin ei auta muu kuin ottaa käyttöön elekieli ja osoitella omia kenkiä ja toivoa, että joku tajuaisi, mistä on kyse. Kaiken puheen ei tietenkään tarvitse tai pidäkään olla sellaista, jonka oppilaat ymmärtäisivät sataprosenttisesti. On siis ihan luonnollista ja suotavaakin, että oppilat kuulevat vaikkapa monikon muotoja opettajan puheessa ennen kuin he edes oppivat monikkoa, mutta kyseisten muotojen käyttö puheessa kuitenkin vaikeuttaa ymmärtämistä. Suomen kielessä monikko on muuten erittäin vaikea aihe oppia ja tähän aiheeseen meidän on tarkoitus tänä keväänä sukeltaa oppilaiden kanssa.

Koska olen tämmöinen keltanokka, ei aivoni aina pysy mukana oppitunneilla. Eräs päivä tunnilla opettelimme ruokasanastoa ja oppilas kysyi, mikä on suomeksi strawberry oatmeal. Siinä hädissäni päähäni ei tullut mitään muuta mieleen kuin puuroa mansikoilla. Mansikoilla on mansikka-sanan monikon adessiivi eikä adessiivi saatikka monikko kuulu aloittelijan sanavarastoon, joten vastaukseni oli aika huono. Sirpa tuli apuun ja sanoi puuroa ja mansikkaa, mikä olikin jo paljon helpompi versio. Tämmöisiä aivopieruja minulle tulee päivittäin, koska en ole tottunut yksinkertaiseen ilmaisuun suomen kielellä, mutta oppimaanhan tänne ollaankin tultu. Mansikkapuuro olisi myös toiminut näin jälkiviisaana, mutta ei sitä kaikkea tule ajatelleeksi juuri sillä hetkellä.

Koska en aina muista yksinkertaistaa puhettani, joudun joskus tiukkojen kielioppikysymysten äärelle. Eräänä päivänä sanoin intermediate-kurssin oppilaille luetaanpas kappale 2. Tämän sanottuani tarkkakorvainen opiskelija kysyi minulta, miksi sanoin luetaanPAS enkä luetaan. Pitkään pohdittuani en oikein osannut antaa mitään järkevää vastausta, joten avuksi piti ottaa “Raamattu” eli Iso suomen kielioppi -kirja. Tuo 1700-sivuinen järkäle osasi kertoa minulle, että “imperatiivilauseesta partikkeli -pA (A-kirjain on kirjoitettu isolla, koska se voi myös olla ä) tekee sävyltään ehdottavan; se ikään kuin jättää puhuteltavalle valinnan varaa. Tällöin partikkeliin liittyy usein ‑s. Epäsymmetrisissä vuorovaikutustilanteissa ‑pA(s) esiintyy sosiaalisesti katsoen ylhäältä alaspäin. Ikä‑, ammatti- tms. hierarkiassa ylempänä oleva käyttää partikkelia kehotuksensa merkitsemiseen sellaiseksi, että sen voi toteuttaa ongelmitta”. Ilmeisesti minä siis hierarkiassa yläpuolella olleena opettajana halusin ilmaista oppilailleni, että käsken heitä lukemaan, mutta halusin pehmentää käskyn kehotukseksi. Joku saattaa nyt pyöritellä silmiään tätä lukiessaan, mutta minua onneksi kiehtoo tällaiset kielen pikkuerikoisuudet ja kielioppijargoni, joten Ison suomen kieliopin tutkiskeleminen on mielestäni jännää. Ehkä olisinkin väärällä alalla, jos opuksen lukeminen tuskastuttaisi.

Koska olen opiskellut pääaineena englantia ja olen tehnyt opettajaharjoittelun englanniksi, olen jotenkin iskostanut päähäni, että suomen puhuminen oppitunnilla pitäisi pitää minimissä ja oppilaille pitäisi puhua mahdollisimman paljon englanniksi. Täällä tuo ajattelutapa pitää tietenkin kääntää nurinpäin, mikä on osoittautunut kohdallani todella vaikeaksi. Jos opettaisin suomea maahanmuuttajille suomalaisessa peruskoulussa, en varmaankaan tunkisi englantia joka paikkaan, mutta täällä amerikkalaisten keskuudessa puhe lipsahtaa helposti englannin puolelle varsinkin, jos on kiire ja  haluaa sanoa jotain äkkiä. Valitettavan usein käännän myös oppilaille vieraat suomen kielen sanat suoraan englanniksi sen sijaan, että yrittäisin selittää sanan merkityksen suomen kielellä kiertoilmauksia tai elekieltä käyttäen. En tiedä johtuuko se sattumasta vai mistä, mutta ne amerikkalaiset, joihin minä olen elämäni aikana törmännyt, osaavat muuten äärimmäisen hyvin tuon edellämainitun taidon. Tapaamillani amerikkalaisilla on siis uskomaton kyky selittää englanninkielisten sanojen merkitys kiertoilmauksia käyttäen eikä kyseessä ole mitkään ammattiopettajat vaan ihan tavalliset tallukat. Voi kunpa minullakin olisi sama taito suomen kielen suhteen!

Välillä taas huomaan suomen ja englannin kielen pompttelun välillä, että aivoni menevät pauselle eivätkä jaksa toimia normaalisti. Eräs päivä ihmettelin oppitunnilla ääneen, miten tyhmältä suomen kielen illatiivimuoto kuulostaa kaksoisvokaaliin loppuvissa sanoissa, kuten esimerkiksi Porvooseen ja Lontooseen. Kokeile vaikka itse: Porvooseen, Porvooseen, Porvooseen, Porvooseen. Yksi päivä taas opiskelimme oppilaiden kanssa suomen kielen transitiivi- ja intransitiiviverbejä. Transitiiviverbit ovat sellaisia verbejä, joita käytetään objektin kanssa ja intransitiiviverbejä ilman objektia. Aihe on muuten aika vaikea suomen kielen opiskelijoille. Etenkin verbipari päästä (intransitiivi, esim. Äiti pääsee tulemaan huomenna) ja päästää (transitiivi, esim. Äiti päästää lapset leikkimään ulos) aiheuttivat päänvaivaa ihan tälle opellekin! Semantiikan eli sanojen merkityksen onnistuin selittämäänä jotakuinkin sujuvasti, mutta kun oppilaat pyysivät minua kirjoittamaan taululle molempien verbien kaikki persoonamuodot preesenssissä, jouduin käyttämään aivonystyröitäni oikein kunnolla ja välillä pyyhkimään taululta kirjoittamaani, koska olin kirjoittanut muodot ihan päin prinkkalaa.

Transitiivi- ja intransitiiviverbien lisäksi oppilaille päänvaivaa aiheuttaa tietenkin suomen kielen sijamuodot. Syksyllä jankkasimme sekä aloittelijoiden että pidempään opiskelleiden kanssa nominatiivin, genetiivin ja partitiivin käyttöä objektissa, mikä on itseasiassa aika vaikea aihe. Miksi siis sanotaan Sokoksella myydään kenkiä mutta Minä tarvitsen uudet kengät? Miksi sanotaan Tuskin kukaan tietää lopullista totuutta mutta Haluan tietää totuuden? Samaan aiheeseen liittyen kysymyssanojen mitä ja mikä merkityksen ja käyttöeron selittäminen on todella haastavaa varsinkin englantia äidinkielenään puhuville, joilla on omassa kielessä käytössä vain yksi sana what.

Jos/kun oppilaiden ymmärrys syntaksista eli lauserakenteesta on yleensäkin melko heikolla tasolla jo heidän omalla äidinkielellä, on vieraan kielen lauserakenteen ja kieliopin opettaminen ajoittain haastavaa. Asiat kuten subjekti ja objekti voivat siis olla hyvinkin vieraita käsitteitä joillekin. Siksi usein pitääkin lähteä liikkeelle selittämällä oppilaille, miten kyseinen asia ilmenee englannin kielessä. Useat suomen kielen kielioppiaiheet ovat myös minulle aika ajoin vaikeita, koska olen opiskellut näitä asioita noin viisi vuotta sitten enkä ole joutunut niitä sen koommin miettimään. Näitä asioita on kuitenkin hauska pähkäillä. Minulle ne ovat kuin matemaattisia onglemanratkaisutehtäviä, ja luulen, että jos opettaisin suomea ammatikseni vaikka viisi vuotta putkeen, nämä jatkuvasti toistuvat kielioppiaiheet olisivat jo ihan selvää pässinlihaa.

Kieliopin lisäksi myös ääntäminen tuottaa vaikeuksia meidän jenkkioppilaillemme. Etenkin diftongit, eli kaksi eri vokaalia samassa tavussa (kie-li, pöy-tä, lyö-dä) tuottavat ongelmia. Äänteistä ö ja y ovat ehdottomasti vaikeimmat muodostaa amerikkalaisessa suussa, toki suomalainen r:kin voi aiheuttaa pientä päänvaivaa. Useiden oppilaiden on myös selvästi vaikea lausua t, k ja p suomalaisittain ilman “sylkäisyä” eli ilmavirtaa. Toisaalta se, mikä on englantia äidinkielenään puhuville haastavaa suomen ääntämisessä, on myös vaikeaa suomalaisille englannin ääntämisessä mutta päinvastaisesta syystä. Monet suomalaisethan nimittäin unohtaa englantia puhuessaan päästää ilmaa ulos, kun he lausuvat esimerksi sanat toy (sitä EI kuulu lausua kuten suomen puhekielen versio sanasta tuo eli toi), penny (sitä EI kuulu lausua kuten suomen kielen sana penis ilman s-kirjainta) tai Canada (sitä EI kuulu lausua kuten suomen kielen sana Kanada).

Äänteisiin liittyen ä:n ja ö:n pisteet tuottavat oppilaille yllättävän paljon hankaluuksia, vaikka valinta a:n ja ä:n sekä o:n ja ö:n välillä tuntuu suomalaisesta ihan itsestäänselvältä ja aiheeseen liittyvä ohje melko helpolta. Olen muun muassa nähnyt oppilaan kirjoittavan jaakiekkoä. Luulen, että syy kirjoittamisen hankaluuteen johtuu siitä, etteivät monet oppilaat kuule, lausummeko jaakiekkoä vai jääkiekkoa. Nuo sanat siis varmaankin kuulostavat amerikkalaisen korvaan ihan samalta, joten kielenopiskelija ei sitten jaksa niin välittää muutamasta jonninjoutavasta pisteestä. Tämänkertaisen tekstini otsikosta kuuluu kiitosket eräälle oppilaalle, joka kirjoitti noinkin koomisesti objektitehtävässään. Lauseenhan olisi siis kuulunut olla Minä näin torilla kiinalaisia turisteja, mutta oppilaan tapauksessa näkeminen lipsahtikin naimisen puolelle. Sattuuhan sitä. Joskus ne pisteet ovat siis hyvinkin tärkeitä merkityksen kannalta.

Suomen opetukseen liittyy toki paljon muutakin kuin kielioppia ja äänteitä varsinkin ulkomailla opetettaessa. Suomalaisesta kulttuurista ja yhteiskunnasta puhuminen ovat myös oleellinen osa opetusta. Tähän mennessä ehkä hämmentävin hetki opettajan roolissa tuli vietettyä joululomalla, kun kävin yhden miespuolisen oppilaamme kanssa kahdestaan Sirpan luona saunassa (kyllä, Sirpalla on sauna ja ei, emme saunoneet alasti). Olemme lisäksi syksyn aikana kertoneet oppilaille muun muassa äitiyspakkauksesta, kirkasvalolamppu-markkinoista, naisten asemasta Suomessa, Suomen historiasta ja itsenäisyyspäivänjuhlista. Oppilaat ovat muuten yleisesti ottaen ihmeen kiinnostuneita Suomen historiasta ja, ehkä koska ollaan Yhdysvalloissa, Suomen suhde Venäjään on oppilaista jännä aihe. Minulla on valitettavasti muutama aukko sivistyksessä mitä tulee Suomen historiaan, joten tässä on tullut mukavasti kerrattua erinäisiä isänmaamme merkkihetkiä. Onneksemme eräs suomalainen henkilö tekee parhaillaan historian oppiaineesta väitöskirjaansa täällä UC Berkeleyssä, joten delegoimme syyslukukaudella kinkkisimmät aiheet hänen selvitettäväksi. Eihän sitä yksi ihminen voi kaikkea tietää, mutta jos sitä päätyisi opettamaan suomea ulkomaille, niin Suomen historiakin varmaan kävisi melko tutuksi omien oppituntien myötä. Yhteiskuntaan ja kulttuuriin liittyvät keskustelut ovatkin ehkä opettamisen antoisin osa, kun näkee oppilaiden reaktioita ja kuulee heidän kommentteja eri aiheista. Samalla oppii myös amerikkalaisesta kulttuurista, kun opiskelijat vastaavasti kertovat, miten hommat heidän maassa hoidetaan ja mitä mieltä he ovat eri asioista, kuten vaikkapa ilmaisesta yliopistosta.

Vaikka suomen kielen opiskelu aiheuttaa oppilaille kuin myös tälle aloittelevalle opettajalle välillä tuskaa ja harmaita hiuksia, on meillä silloin tällöin hauskaakin. Syksyllä teimme meidän aloittelijaryhmämme kanssa ravintolaesityksen, johon oppilaat keksivät itse dialogin ja näyttelivät roolit. Tuo oppitunti oli todella koominen, mutta oppilaat selvisivät urakasta kunnialla. Tämä blogi ei sisältänyt tällä kertaa kuvia, mutta tässäpä olisi linkki, jonka kautta pääsette katsomaan tuon hienon ravintolakohtauksen (valitettavasti tekstitys puuttuu) (https://www.youtube.com/watch?v=O-8KHXC6tq8&feature=youtu.be).

Videolla esiintyvä erittäin vahvan jenkkiaksentin omaava tarjoilija on muuten nimeltään Kyle, joka otti suomen kurssin jääkiekkoharrastuksensa vuoksi. Joululomalla Kyle lähetti minulle kuvia Anaheimista, missä hän oli päässyt näkemään idoleitaan Mikko Koivua ja Mikael Granlundia, kun Minnesotan pojat olivat tulleet pelaamaan Anaheimia vastaan. Olipa Kyle sanonut muutaman sanan miehille suomeksikin, joten Kylen kohdalla suomen kielen opiskelu ainakin kannatti. Kylen omien sanojensa mukaan tuo päivä oli “basically the best day ever”. Mitä siis opimme tästä kaikesta? Sen, että elämäsi parhaat päivät ovat edessä, kunhan alat opiskella suomea.