“Tulen
myös kertomaan lukuisia tarinoita siitä, kun minä otan ensiaskeleitani suomen
kielen opettajana täysin vieraassa ympäristössä vieraalla kielellä.” Se oli
lainaus minun ensimmäisestä blogikirjoituksestani elokuulta, jolloin olin vielä
Suomessa valmistautumassa lähtöön. Kuuliaisimmat lukijani ovat varmasti
kanssani samaa mieltä siitä, että eipä ole Minna kertonut lukuisia eikä
oikeastaan yhtään tarinaa suomen kielen opetuksesta, joten tämä vääryys
korjataan nyt, kun syyslukukausi ja suomen kielen kurssit ovat paketissa ja
kevätlukukausikin on jo käynnissä.
Kun
kerron ihmisille, että opetan suomen kieltä UC Berkeleyssä, täällä kuin myös
varmaan siellä koto-Suomessa ihmiset ensimmäiseksi kysyvät, ketkä oikein
opiskelevat suomea. Valtaosalla suomen opiskelijoistamme on jonkinlainen yhteys
Suomeen usein perhesiteiden kautta. Usealla opiskelijalla on esimerkiksi
suomalainen vanhempi tai isovanhempi tai useita sellaisia. Eräs kiinalaisoppilaamme
asui lapsuudessaan Suomessa ja halusi palautella kieltä mieleensä kurssillamme,
eräs amerikkalaisopiskelija taas oli lukiovuosinaan opiskeluvaihdossa Suomessa,
minkä vuoksi Suomi ja suomen kieli ovat tulleet hänelle aikoinaan tutuksi. Yksi
oppilaamme taas piti Suomea kovana lätkämaana, minkä vuoksi hän halusi oppia
meidän kieltämme. Jotkin opiskelijat päätyivät kurssilemme kaverin
houkuttelemana tai lähestulkoon silkasta sattumasta, kun kurssimme oppitunnit
sopivat opiskelijan omaan lukujärjestykseen. Joukkoon mahtuu siis kaikenlaista
taustaa.
Oppilaiden
taustan lisäksi ihmisiä usein kiinnostaa tietää, paljonko meillä on
opiskelijoita. Kuten arvata saattaa, heitä on todella vähän. Meillä oli
syyslukukaudella kaksi suomen kurssia. Aloittelijoiden kurssilla oli oppilaita
viisi ja intermediate-tason kurssilla kuusi. Kevätlukukaudella meillä ei ole
enää kuin yksi intermediate-tason kurssi, jolle osallistuu neljä opiskelijaa. Berkeleyssä
ei voi opiskella suomea pää- tai sivuaineena, vaan oppiaine on suomalaisten
yliopistojen kielikeskuksien vieraiden kielen opetukseen verrattavissa olevassa
asemassa, mikä varmastikin vaikuttaa oppilasmääriimme. Minun kaksi suomalaista
FLTA-kollegaani ovat parhaillaan töissä Seattlessa (University of Washington)
ja Minneapoliksessa (University of Minnesota) ja heidän oppilasmääränsä ovat
hieman isommat kuin meillä, koska heidän yliopistoissa voi opiskella suomen
kielestä ihan kunnon oppiainekokonaisuuden. Jos jotakuta kiinnostaa, niin
seuraavan linkin alta voi katsoa tilastoja suomen ja muiden viraiden kielten
opiskelijamääristä amerikkalaisissa yliopistoissa ja collegeissa. Uusin tieto
on vuodelta 2013 ja suomen kielen tilastoissa näkyvä Missouri on joku moka,
jota ei kannata ottaa laskuihin mukaan. Sivun tilastoihin voi muutenkin
suhtautua pienellä varauksella, koska käytetyllä tiedonkeruumenetelmällä ei
ehkä olla saatu välttämättä täysin tarkkoja tietoja varsinaisista
oppilasmääristä.
https://apps.mla.org/cgi-shl/docstudio/docs.pl?flsurvey_results
Pienen
oppilasmäärän luulisi tekevän opettamisesta helppoa, mutta meillä haasteen
opettamiseen tuo oppilaiden vaihtelevat taitotasot. Kevään jatkokurssilla kaksi
opiskelijoistamme on kutakuinkin samalla tasolla. Yksi oppilas taas on vasta
aloittelemassa suomen opiskelua ja neljäs oppilas on jo ylemmällä tasolla kuin
suomalaiset viimeisen vuoden lukio-opiskelijat englannin kielen taidoiltaan. Niinpä
meidän on väkisinkin eriytettävä opetusta eli muokata opetusta eritasoisten oppilaiden
tarpeiden mukaiseksi. Tätä lukiessaan suomalaiset opettajakaverini kiemurtelevat
tuoleissaan, koska eriyttäminen on monille meistä pieni kirosana. Eriyttäminen
on todella yleistä ja toivottua nykyään myös Suomen peruskouluissa ja
lukioissa, kun erityisluokkia ei enää ole perinteiseen tapaan, vaan kaikki
oppilaat on samassa supussa. Niinpä tämä on erittäin hyvää treeniä tulevia
Suomi-vuosiani varten ja mainitsemisen arvoinen asia CV:ssä. Toki eriyttäminen
on huomattavati helpompaa täällä neljän oppilaan ja kahden opettajan kesken
kuin Suomessa 27 oppilaan ja yhden opettajan hoitamana, mutta ei siitä sen
enempää.
UC Berkeleyn oikea suomen opettaja Sirpa Tuomainen on jäämässä työstään
eläkkeelle kevätlukukauden jälkeen, joten suomen kielen opetuksen kohtalo on
yliopistossa suuren kysymysmerkin alla. Suomessa näin pienten opiskelijamäärien
kurssit lakkautettaisiin saman tien, mutta UCB on tunnettu kielitarjonnastaan
ja Skandinavistiikan laitos pienistä kursseistaan, joten vielä täällä palaa
toivon kipinä suomen opetuksen jatkon suhteen. Skandikielten (ruotsi, norja,
tanska, islanti) kursseilla oppilasmäärät ovat samoissa lukemissa kuin suomen
kielessä; toisen vuoden norjan ja tanskan tunneilla on usein vain 1-2
oppilasta. Ennen kuin kukaan kuitenkaan ehtii ehdottaa, että jatkaisin
Sirpan viitoittamalla tiellä, täytyy minun valitettavasti kuopata moiset
haaveet. Viisumistani johtuen en voi ottaa Yhdysvalloista töitä vastaan kahteen
vuoteen, vaan minun on palattava takaisin Suomeen ja “jaettava
kotimaassani kaikkea sitä ihanaa ja mahtavaa, mitä olen oppinut USA:sta” (USA:n
asettama rajoitus). Vaikka tuota rajoitetta ei elämässäni olisikaan, en
siltikään varmaan hakisi Sirpan työpaikkaa. Palkan määrittelee opetettavien
kurssien määrä (ja suomen kielelle on tilaa vain kahdelle kurssille per
lukukausi), joten yliopiston palkalla eläminen näin kalliilla alueella olisi
vaikeaa. Kun kysyin Sirpalta, kenen hän luulee jatkavan suomen opettajana
Berkeleyssä, hän arveli, että paras vaihtoehto olisi jonkun hyväpalkkaisen ihmisen
puoliso. Minulla tuollainen hyvätuloinen mies on vielä hakusessa, joten UC
Berkeleyn suomen opettajaa minusta ei näillä näkymin siis valitettavasti tule.
No mutta
palataanpas niihin oppilaisiin ja ihan konkreettiseen opettamiseen. Kuten olen
aikaisemmin ehkä maininnutkin, minulla ei ollut ennen Berkelyyn tuloa juuri
ollenkaan kokemusta suomen kielen opetuksesta. Suomessa olen ainoastaan
opettanut suomea vapaaehtoisena maahanmuuttajille hyvin informaalissa,
ei-koulumaisessa, ympäristössä. Koska olen suomea äidinkielenä puhuva ihminen,
minulla ei luonnollisesti ole myöskään kokemusta suomen oppitunneista oppilaan
roolissa, mikä mielestäni tekee suomen opetuksesta hyvin erilaista muihin koulun
oppiaineisiin verrattuna. Jos minä päädyn joskus rehtoriksi, mikä on hyvin
epätodennäköistä, palkkaisin ehdottomasti kouluuni maahanmuuttajataustaisia
ihmisiä opettamaan suomea, jos S2-opettajille olisi tarvetta ja hakijoiden
joukossa olisi suomea ei-äidinkielenään puhuvia hakijoita. He kun osaavat
paljon paremmin astua oppilaiden saappaisiin kuin tällainen natiivi ja
ymmärtävät varmasti paremmin suomen kielen oppijan ongelmia.
Oman
äidinkielen opettaminen vieraanan kielenä on tosiaan melko haastavaa. Saatan
välillä puhua oppilaille suomeksi, mitä sylki suuhun tuo, koska osaan kielen
täydellisesti, mutta puhetta pitäisi oppilaiden vuoksi yksinkertaistaa
hirmuisesti. Suomenkielisen puheen yksinkertaistamisen tekee vaikeaksi etenkin
kaikki meidän sijapäätteet (auto –
autossa) ja astevaihtelut (kenkä –
kengät). Substantiivin nominatiivin eli sanakirjasta löytyvän muodon
osaaminen ei vielä vie oppilasta kovin pitkälle, jos hänellä ei ole taitoa
päätellä, miten sana mahtaa taipua ja miltä se saattaa näyttää ja kuulostaa
lauseessa. Tätä taitoa ei aloittelijoilla tietenkään ole. Jos siis sanon
oppilaille, että kenkä on punainen,
on kyseessä vielä varsin simppeli lause, jonka aloittelijatkin pystyvät
ymmärtämään. Jos taas haluan sanoa, että minulla
on uudet kengät, lause monimutkaistuu, koska sana uusi onkin yht’äkkiä muodossa uudet
ja kenkä muuttuu muotoon kengät. Silloin ei auta muu kuin ottaa
käyttöön elekieli ja osoitella omia kenkiä ja toivoa, että joku tajuaisi, mistä
on kyse. Kaiken puheen ei tietenkään tarvitse tai pidäkään olla sellaista,
jonka oppilaat ymmärtäisivät sataprosenttisesti. On siis ihan luonnollista ja
suotavaakin, että oppilat kuulevat vaikkapa monikon muotoja opettajan puheessa
ennen kuin he edes oppivat monikkoa, mutta kyseisten muotojen käyttö puheessa
kuitenkin vaikeuttaa ymmärtämistä. Suomen kielessä monikko on muuten erittäin
vaikea aihe oppia ja tähän aiheeseen meidän on tarkoitus tänä keväänä sukeltaa
oppilaiden kanssa.
Koska
olen tämmöinen keltanokka, ei aivoni aina pysy mukana oppitunneilla. Eräs päivä
tunnilla opettelimme ruokasanastoa ja oppilas kysyi, mikä on suomeksi
strawberry oatmeal. Siinä hädissäni päähäni ei tullut mitään muuta mieleen kuin
puuroa mansikoilla. Mansikoilla on
mansikka-sanan monikon adessiivi eikä adessiivi saatikka monikko kuulu
aloittelijan sanavarastoon, joten vastaukseni oli aika huono. Sirpa tuli apuun
ja sanoi puuroa ja mansikkaa, mikä
olikin jo paljon helpompi versio. Tämmöisiä aivopieruja minulle tulee
päivittäin, koska en ole tottunut yksinkertaiseen ilmaisuun suomen kielellä,
mutta oppimaanhan tänne ollaankin tultu. Mansikkapuuro olisi myös toiminut näin
jälkiviisaana, mutta ei sitä kaikkea tule ajatelleeksi juuri sillä hetkellä.
Koska en
aina muista yksinkertaistaa puhettani, joudun joskus tiukkojen
kielioppikysymysten äärelle. Eräänä päivänä sanoin intermediate-kurssin
oppilaille luetaanpas kappale 2.
Tämän sanottuani tarkkakorvainen opiskelija kysyi minulta, miksi sanoin luetaanPAS enkä luetaan. Pitkään pohdittuani en oikein osannut antaa mitään
järkevää vastausta, joten avuksi piti ottaa “Raamattu” eli Iso suomen kielioppi
-kirja. Tuo 1700-sivuinen järkäle osasi kertoa minulle, että “imperatiivilauseesta
partikkeli -pA (A-kirjain on kirjoitettu isolla, koska se voi myös olla
ä) tekee sävyltään ehdottavan; se ikään kuin jättää puhuteltavalle valinnan
varaa. Tällöin partikkeliin liittyy usein ‑s.
Epäsymmetrisissä vuorovaikutustilanteissa ‑pA(s)
esiintyy sosiaalisesti katsoen ylhäältä alaspäin. Ikä‑,
ammatti- tms. hierarkiassa ylempänä oleva käyttää partikkelia kehotuksensa
merkitsemiseen sellaiseksi, että sen voi toteuttaa ongelmitta”. Ilmeisesti minä
siis hierarkiassa yläpuolella olleena opettajana halusin ilmaista oppilailleni,
että käsken heitä lukemaan, mutta halusin pehmentää käskyn kehotukseksi. Joku
saattaa nyt pyöritellä silmiään tätä lukiessaan, mutta minua onneksi kiehtoo
tällaiset kielen pikkuerikoisuudet ja kielioppijargoni, joten Ison suomen kieliopin
tutkiskeleminen on mielestäni jännää. Ehkä olisinkin väärällä alalla, jos
opuksen lukeminen tuskastuttaisi.
Koska olen
opiskellut pääaineena englantia ja olen tehnyt opettajaharjoittelun
englanniksi, olen jotenkin iskostanut päähäni, että suomen puhuminen
oppitunnilla pitäisi pitää minimissä ja oppilaille pitäisi puhua mahdollisimman
paljon englanniksi. Täällä tuo ajattelutapa pitää tietenkin kääntää nurinpäin,
mikä on osoittautunut kohdallani todella vaikeaksi. Jos opettaisin suomea maahanmuuttajille
suomalaisessa peruskoulussa, en varmaankaan tunkisi englantia joka paikkaan,
mutta täällä amerikkalaisten keskuudessa puhe lipsahtaa helposti englannin
puolelle varsinkin, jos on kiire ja haluaa
sanoa jotain äkkiä. Valitettavan usein käännän myös oppilaille vieraat suomen
kielen sanat suoraan englanniksi sen sijaan, että yrittäisin selittää sanan
merkityksen suomen kielellä kiertoilmauksia tai elekieltä käyttäen. En tiedä
johtuuko se sattumasta vai mistä, mutta ne amerikkalaiset, joihin minä olen
elämäni aikana törmännyt, osaavat muuten äärimmäisen hyvin tuon edellämainitun
taidon. Tapaamillani amerikkalaisilla on siis uskomaton kyky selittää englanninkielisten
sanojen merkitys kiertoilmauksia käyttäen eikä kyseessä ole mitkään
ammattiopettajat vaan ihan tavalliset tallukat. Voi kunpa minullakin olisi sama
taito suomen kielen suhteen!
Välillä
taas huomaan suomen ja englannin kielen pompttelun välillä, että aivoni menevät
pauselle eivätkä jaksa toimia normaalisti. Eräs päivä ihmettelin oppitunnilla
ääneen, miten tyhmältä suomen kielen illatiivimuoto kuulostaa kaksoisvokaaliin
loppuvissa sanoissa, kuten esimerkiksi Porvooseen ja Lontooseen. Kokeile vaikka
itse: Porvooseen, Porvooseen, Porvooseen, Porvooseen. Yksi päivä taas
opiskelimme oppilaiden kanssa suomen kielen transitiivi- ja
intransitiiviverbejä. Transitiiviverbit ovat sellaisia verbejä, joita käytetään
objektin kanssa ja intransitiiviverbejä ilman objektia. Aihe on muuten aika
vaikea suomen kielen opiskelijoille. Etenkin verbipari päästä (intransitiivi, esim. Äiti
pääsee tulemaan huomenna) ja päästää
(transitiivi, esim. Äiti päästää lapset
leikkimään ulos) aiheuttivat päänvaivaa ihan tälle opellekin! Semantiikan
eli sanojen merkityksen onnistuin selittämäänä jotakuinkin sujuvasti, mutta kun
oppilaat pyysivät minua kirjoittamaan taululle molempien verbien kaikki
persoonamuodot preesenssissä, jouduin käyttämään aivonystyröitäni oikein
kunnolla ja välillä pyyhkimään taululta kirjoittamaani, koska olin kirjoittanut
muodot ihan päin prinkkalaa.
Transitiivi-
ja intransitiiviverbien lisäksi oppilaille päänvaivaa aiheuttaa tietenkin
suomen kielen sijamuodot. Syksyllä jankkasimme sekä aloittelijoiden että pidempään
opiskelleiden kanssa nominatiivin, genetiivin ja partitiivin käyttöä objektissa,
mikä on itseasiassa aika vaikea aihe. Miksi siis sanotaan Sokoksella myydään kenkiä mutta Minä
tarvitsen uudet kengät? Miksi sanotaan Tuskin
kukaan tietää lopullista totuutta mutta Haluan
tietää totuuden? Samaan aiheeseen liittyen kysymyssanojen mitä ja mikä
merkityksen ja käyttöeron selittäminen on todella haastavaa varsinkin englantia
äidinkielenään puhuville, joilla on omassa kielessä käytössä vain yksi sana
what.
Jos/kun
oppilaiden ymmärrys syntaksista eli lauserakenteesta on yleensäkin melko
heikolla tasolla jo heidän omalla äidinkielellä, on vieraan kielen
lauserakenteen ja kieliopin opettaminen ajoittain haastavaa. Asiat kuten
subjekti ja objekti voivat siis olla hyvinkin vieraita käsitteitä joillekin.
Siksi usein pitääkin lähteä liikkeelle selittämällä oppilaille, miten kyseinen
asia ilmenee englannin kielessä. Useat suomen kielen kielioppiaiheet ovat myös
minulle aika ajoin vaikeita, koska olen opiskellut näitä asioita noin viisi
vuotta sitten enkä ole joutunut niitä sen koommin miettimään. Näitä asioita on
kuitenkin hauska pähkäillä. Minulle ne ovat kuin matemaattisia
onglemanratkaisutehtäviä, ja luulen, että jos opettaisin suomea ammatikseni
vaikka viisi vuotta putkeen, nämä jatkuvasti toistuvat kielioppiaiheet olisivat
jo ihan selvää pässinlihaa.
Kieliopin
lisäksi myös ääntäminen tuottaa vaikeuksia meidän jenkkioppilaillemme. Etenkin
diftongit, eli kaksi eri vokaalia samassa tavussa (kie-li, pöy-tä, lyö-dä) tuottavat ongelmia. Äänteistä ö
ja y ovat ehdottomasti vaikeimmat muodostaa amerikkalaisessa suussa, toki
suomalainen r:kin voi aiheuttaa pientä päänvaivaa. Useiden oppilaiden on myös
selvästi vaikea lausua t, k ja p suomalaisittain ilman “sylkäisyä” eli
ilmavirtaa. Toisaalta se, mikä on englantia äidinkielenään puhuville haastavaa suomen ääntämisessä, on myös vaikeaa suomalaisille englannin ääntämisessä mutta
päinvastaisesta syystä. Monet suomalaisethan nimittäin unohtaa englantia puhuessaan
päästää ilmaa ulos, kun he lausuvat esimerksi sanat toy (sitä EI kuulu lausua kuten suomen puhekielen versio sanasta
tuo eli toi), penny (sitä EI kuulu
lausua kuten suomen kielen sana penis ilman s-kirjainta) tai Canada (sitä EI kuulu lausua kuten
suomen kielen sana Kanada).
Äänteisiin
liittyen ä:n ja ö:n pisteet tuottavat oppilaille yllättävän paljon
hankaluuksia, vaikka valinta a:n ja ä:n sekä o:n ja ö:n välillä tuntuu
suomalaisesta ihan itsestäänselvältä ja aiheeseen liittyvä ohje melko helpolta.
Olen muun muassa nähnyt oppilaan kirjoittavan jaakiekkoä. Luulen, että syy
kirjoittamisen hankaluuteen johtuu siitä, etteivät monet oppilaat kuule,
lausummeko jaakiekkoä vai jääkiekkoa. Nuo sanat siis varmaankin kuulostavat
amerikkalaisen korvaan ihan samalta, joten kielenopiskelija ei sitten jaksa
niin välittää muutamasta jonninjoutavasta pisteestä. Tämänkertaisen tekstini
otsikosta kuuluu kiitosket eräälle oppilaalle, joka kirjoitti noinkin
koomisesti objektitehtävässään. Lauseenhan olisi siis kuulunut olla Minä näin torilla kiinalaisia turisteja, mutta oppilaan tapauksessa näkeminen lipsahtikin naimisen puolelle. Sattuuhan sitä. Joskus ne pisteet ovat siis hyvinkin tärkeitä merkityksen kannalta.
Suomen
opetukseen liittyy toki paljon muutakin kuin kielioppia ja äänteitä varsinkin
ulkomailla opetettaessa. Suomalaisesta kulttuurista ja yhteiskunnasta puhuminen ovat myös
oleellinen osa opetusta. Tähän mennessä ehkä hämmentävin hetki opettajan
roolissa tuli vietettyä joululomalla, kun kävin yhden miespuolisen oppilaamme
kanssa kahdestaan Sirpan luona saunassa (kyllä, Sirpalla on sauna ja ei, emme
saunoneet alasti). Olemme lisäksi syksyn aikana kertoneet oppilaille muun muassa
äitiyspakkauksesta, kirkasvalolamppu-markkinoista, naisten asemasta Suomessa,
Suomen historiasta ja itsenäisyyspäivänjuhlista. Oppilaat ovat muuten yleisesti
ottaen ihmeen kiinnostuneita Suomen historiasta ja, ehkä koska ollaan
Yhdysvalloissa, Suomen suhde Venäjään on oppilaista jännä aihe. Minulla on
valitettavasti muutama aukko sivistyksessä mitä tulee Suomen historiaan, joten
tässä on tullut mukavasti kerrattua erinäisiä isänmaamme merkkihetkiä.
Onneksemme eräs suomalainen henkilö tekee parhaillaan historian oppiaineesta
väitöskirjaansa täällä UC Berkeleyssä, joten delegoimme syyslukukaudella kinkkisimmät
aiheet hänen selvitettäväksi. Eihän sitä yksi ihminen voi kaikkea tietää, mutta
jos sitä päätyisi opettamaan suomea ulkomaille, niin Suomen historiakin varmaan
kävisi melko tutuksi omien oppituntien myötä. Yhteiskuntaan ja kulttuuriin
liittyvät keskustelut ovatkin ehkä opettamisen antoisin osa, kun näkee
oppilaiden reaktioita ja kuulee heidän kommentteja eri aiheista. Samalla oppii
myös amerikkalaisesta kulttuurista, kun opiskelijat vastaavasti kertovat, miten
hommat heidän maassa hoidetaan ja mitä mieltä he ovat eri asioista, kuten
vaikkapa ilmaisesta yliopistosta.
Vaikka
suomen kielen opiskelu aiheuttaa oppilaille kuin myös tälle aloittelevalle opettajalle
välillä tuskaa ja harmaita hiuksia, on meillä silloin tällöin hauskaakin.
Syksyllä teimme meidän aloittelijaryhmämme kanssa ravintolaesityksen, johon
oppilaat keksivät itse dialogin ja näyttelivät roolit. Tuo oppitunti oli
todella koominen, mutta oppilaat selvisivät urakasta kunnialla. Tämä blogi ei sisältänyt
tällä kertaa kuvia, mutta tässäpä olisi linkki, jonka kautta pääsette katsomaan
tuon hienon ravintolakohtauksen (valitettavasti tekstitys puuttuu) (https://www.youtube.com/watch?v=O-8KHXC6tq8&feature=youtu.be).
Videolla esiintyvä erittäin vahvan jenkkiaksentin omaava tarjoilija on muuten nimeltään Kyle, joka otti suomen kurssin jääkiekkoharrastuksensa vuoksi. Joululomalla Kyle lähetti minulle kuvia Anaheimista, missä hän oli päässyt näkemään idoleitaan Mikko Koivua ja Mikael Granlundia, kun Minnesotan pojat olivat tulleet pelaamaan Anaheimia vastaan. Olipa Kyle sanonut muutaman sanan miehille suomeksikin, joten Kylen kohdalla suomen kielen opiskelu ainakin kannatti. Kylen omien sanojensa mukaan tuo päivä oli “basically the best day ever”. Mitä siis opimme tästä kaikesta? Sen, että elämäsi parhaat päivät ovat edessä, kunhan alat opiskella suomea.
Videolla esiintyvä erittäin vahvan jenkkiaksentin omaava tarjoilija on muuten nimeltään Kyle, joka otti suomen kurssin jääkiekkoharrastuksensa vuoksi. Joululomalla Kyle lähetti minulle kuvia Anaheimista, missä hän oli päässyt näkemään idoleitaan Mikko Koivua ja Mikael Granlundia, kun Minnesotan pojat olivat tulleet pelaamaan Anaheimia vastaan. Olipa Kyle sanonut muutaman sanan miehille suomeksikin, joten Kylen kohdalla suomen kielen opiskelu ainakin kannatti. Kylen omien sanojensa mukaan tuo päivä oli “basically the best day ever”. Mitä siis opimme tästä kaikesta? Sen, että elämäsi parhaat päivät ovat edessä, kunhan alat opiskella suomea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti