VOI BERKELEY, KUINKA TULEN SINUA KAIPAAMAAN! TIETTYYN PISTEESEEN ASTI.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja niin käy myös tämän seikkailun kanssa. Tänään on toukokuun 24. päivä, ja tasan viikon päästä sanon Berkeleylle ja Bay Arealle heipat ja palaan San Diegon kautta koti-Suomeen. Tunteeni ovat kaikin puolin ristiriitaiset. Välillä mieleni valtaa paniikki siitä kauhusta, että minun täytyy palata Suomeen. Välillä taas olen kaikin puolin tyytyväinen, että pääsen takaisin pohjoiseen kotimaahan. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, Suomi-ärsytys koittaa kuitenkin viimeistään syys-lokakuussa, kun sää muuttuu päivä päivältä masentavammaksi Suomessa. Näin kävi myös neljä vuotta sitten, kun olin palannut Suomeen San Diegosta ja olin aidosti vihainen koko Suomelle ja meidän esi-isillemme siitä järjen riemuvoitosta, että he olivat aikoinaan päättäneet asettua Suomen kankeille leveyspiireille, joilla sää on suoraan sanottuna täysin paska 80 prosenttia vuodesta. Varoituksen sana kaikille tutuille: kun tämä rage-vaihe minulle taas mitä luultavamminkin tulee jossain vaiheessa syksyä päälle, niin on ihan turha tulla romantisoimaan minulle Suomen kesästä, upeasta ruskasta tai ihanan kirpeistä tammikuun pakkaspäivistä, jolloin ”päivä alkaa jo selvästi pidentyä”. Ajatelkaapa, jos voisi elää semmoisessa paikassa, missä päivän pidentyminen ei olisi niin kummoinen juttu, että siitä pitää joka vuosi mainita mediassakin.

Näin ollen päätin ennaltaehkäisyn merkeissä omistaa tämän viimeisen blogikirjoituksen niille asioille, joita minulla ei missään nimessä tule ikävä Kaliforniasta. Kun siis meno Suomessa syystä tai toisesta ahdistaa, niin otapa Minna ne sydämenmuotoiset Kalifornia-aurinkolasit silmiltäsi pois ja muista, mitä kaikkea negatiivista olet saanut jättää taaksesi, kun palasit USA:sta Suomeen.

Aloitetaan listaus asumisoloista. En ole katunut päivääkään sitä päätöstä, kun muutin asumaan dementoituneen Beverly-leidin taloon. Olen saanut asua todella mukavassa talossa ihanalla asuinalueella täysin ilmaiseksi viimeiset viisi kuukautta, mistä olen todella kiitollinen Beverlylle ja hänen lapsilleen, jotka minulle katon pään päälle tarjosivat. Vaikka saan elää yksin kaksikerroksisen talon ylemmässä kerroksessa, talossa on kuitenkin lähes aina vähintään kaksi ihmistä minun lisäkseni, joten yksineloon tottuneelle muiden ihmisten läsnäolo on välillä ollut uuvuttavaa. Käyn esimerkiksi Beverlylle ja hänen hoitajalle läpi joka aamu selvityksen siitä, minne olen menossa, mitä aion tehdä ja milloin tulen takaisin. Kukaan ei ole minun käskenyt niin tehdä, mutta teen sen small talk -henkeä ylläpitäen ja Beverlyn muistin virkistykseksi. Suomessa saan tulla ja mennä miten haluan eikä minun tarvitse vääntää small talkkia kenellekään.

Tiedän jo nyt, etten tule koskaan elämässäni asumaan niin hienolla alueella kuin mitä olen saanut asua Beverlyn talossa eikä näkymät tulevien asuntojeni ikkunoista tule koskaan olemaan niin hienot kuin täällä. Tiedän kuitenkin myös sen, että kotimatkani ei tule enää koskaan olemaan niin tuskainen kuin Berkeleyssä. Joka päivä, kun olen poistunut talosta (small talk -selonteon saattelemana), olen saanut lipua alamäkeä pitkin kohti yliopistoa. Tullessani takaisin talolle yliopistolta olen joutunut kapuamaan noin 84 metrin korkeudelta 184 metriin. Nousen siis joka päivä vähintään 100 metrin korkuisen mäen kiivetessäni kotiin. Korkeusero on vielä suurempi, jos käyn keskustassa, ruokakaupassa tai vaikka San Franciscossa. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että Puijon torni on 75 metriä korkea ja Näsinneula 134 metriä korkea, joten kiipeän lähes joka päivä yli Puijon tornin korkuisen matkan. Kun yhtälöön lisää vielä ruokaostokset ja polkupyörän, yhtälö senkun paranee! Ruokaostokset teen osittain linja-auton voimalla, mutta joudun silti taluttamaan pyörää aikamoisten mäkien (ja jopa rappusten) kautta. Tätä EI tule ikävä, vaikka kuntoni on kyllä kieltämättä kasvanut ihan selvästi mäkien myötä.

Ruokakaupoista puheen ollen: paikalliset ruokakaupat ovat erittäin hyviä valikoimiltaan (ruisleipä ja riisipiirakka tosin puuttuu), mutta monet tuotteet ovat Suomen hintatasoon nähden selvästi kalliimpia, kuten esimerkiksi vessapaperi, deodorantti, hammastahna, maito ja hyvä suklaa. Korkeiden hintojen lisäksi en tule kaipaamaan ruokakauppojen kassahenkilökunnan hitautta enkä huonoja ostoskärryjä. Amerikkalaiseen tyyliin kassamyyjät jauhavat paskaa asiakkaan kanssa minuuttitolkulla ilman minkään valtakunnan kiirettä. He piippaavat asiakkaiden tuotteita hitaasti, ja välillä myyjä saattaa jopa lopettaa tuotteiden piippaamisen ja vain keskustella asiakkaan kanssa. Kaiken päätteeksi myyjä myös pakkaa asiakkaan tuotteet, jotta prosessista saataisiin vielä vähän hitaampi. Ymmärrän, että myyjät haluavat vain olla ystävällisiä ja kohteliaita, mutta joskus tekisi mieli sanoa, että turpa kiinni ja vauhtia niihin hommiin. Ostoskärryt taas saavat moitteet siitä, että ne toimivat täällä kaupasta riippumatta samalla periaatteella kuin autot eli vain eturenkaat pyörivät. Kun tähän yhdistää ruuhkaiset kaupat ja kapeat kulkuväylät, on soppa valmis. Jos haluat hermosi huonoon kuntoon, voin suositella lämpimästi berkeleyläistä ruokakauppaa perjantaina kello kuuden ruuhkassa.

Ruokakauppojen lisäksi olen saanut turhautua lukemattomia kertoja paikallisiin puhelin- ja nettiverkkoihin. Aikaisemmin mainitsemani Tinder-kaverini on sanonut minulle moneen kertaan, ettei suomalaiset ymmärrä, miten hyvin heillä on asiat puhelinoperaattoreiden suhteen. Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Suomessa maksoin rajattomasta netistä ja lähes rajattomista puheluista ja tekstiviesteistä noin 20 euroa. Täällä saan noin 50 dollarilla rajatun datamäärän sekä rajattomat puhelut ja tekstiviestit. Ilmeisesti puhelimestani johtuen netti ei kuitenkaan luurissani toimi juuri koskaan, kun olen ulkona. Puhelimesta häviää myös aika ajoin kenttä eli en voi aina soittaa tai ottaa vastaan puheluita, mikä taas ilmeisesti johtuu siitä, että Beverlyn talo on mäellä, missä kuuluvuus ei yleisesti ottaenkaan ole hyvä, tai sitten 50 dollarilla vain ei yksinkertaisesti parempilaatuista yhteyttä vielä saa. Minulla ei siis ole ollut viimeiseen 9 kuukauteen kunnon nettiyhteyttä puhelimessani, mikä on kyllä lisännyt luovuuden ja asioiden etukäteissuunnittelun määrää. Julkisen liikenteen aikataulut pitää katsoa ennakkoon, kuin myös ottaa kuvia kartasta. Starbucksit tarjoaa ilmaisen wifin, joten niiden nurkalla voi turvautua internettiin, jos sellaiselle on huutava tarve esimerkiksi Lyftiä (paikallinen Über) tilatessa. Kyllähän tämä eläminen näinkin onnistuu, mutta ei se sitä helpota.

En myöskään tule kaipaamaan Berkeleyn urbaaneja telttailijoita eli siis kodittomia. Jos ei ole käynyt Yhdysvalloissa ja varsinkaan länsirannikolla, kodittomien määrää on vaikea kuvitella. Näen lukemattoman määrän kodittomia lähes joka päivä, jos vain lähden kodin ulkopuolelle, ja kodittomia pyörii myös yliopiston kampuksella. Lokakuussa 2015 kaupunki arvioi, että Berkeleyssä olisi noin 1200 koditonta ihmistä. Kun ottaa huomioon, että Berkeley on kooltaan pienempi kuin kolme Helsinki-Vantaan lentokenttää, ja kodittomia ei juuri täällä asumallani Hills-alueella ole, koska mäet, niin kodittomien tiheys kaupungissa on silmiinpistävää. Kodittomien myötä kaupunki on paikoitellen todella sotkuinen, kun ihmiset jättävät patjojaan, peittojaan ja ostoskärryjään ties minne. Kun ihmisellä ei ole kotia, on hygieniasta huolehtiminen usein sivuseikka, ja niinpä Berkeleyn kodittomat eivät ole erityisen siisti ihmisryhmä. Facebookissa eräs yliopiston opiskelija kertoi nähneensä yksi ilta kodittoman miehen ”tekemässä rakkautta” parkkeeratun auton bensareikään. Tästä kaikesta huolimatta en missään nimessä pelkää kodittomia. Yleisesti ottaen he ovat mielestäni turvallisuuden suhteen hyvin ongelmattomia, usein he jopa tervehtivät iloisesti. En myöskään kohdista ärtymystäni itse kodittomille vaan tälle yhteiskuntasysteemille, joka on paikoin aivan läpimätä. Make America Great Again? Aloitettaisiinko vaikka siitä, että kenenkään ei tarvitsisi asua kadulla ja runkata bensaluukkuun? Kodittomia löytyy toki Suomestakin, sitä en kiistä. Minä mielelläni maksaisinkin veroja siitä hyvästä, että koko Suomen eduskunta voisi tehdä kerran neljässä vuodessa ekskursion Berkeleyn kaduille ja tutustua siihen, mitä voi tapahtua, kun valtio ei huolehdi heikko-osaisista.

Voisinko sitten kuvitella asuvani Yhdysvalloissa pidemmän aikaa? Voisin kyllä, mutta palkkani pitäisi olla riittävän suuri kattaakseen kalliit elinkustannukset. Sään lisäksi tämä alue voittaa Suomen tekemisen määrällä. En ole koskaan asunut Helsingissä, mutta mielestäni ainakin Jyväskylä on melko tylsä paikka asua. Varsinkaan talvella ei Suomessa ole juuri muuta tekemistä kuin nyhjöttää kotona. Täällä taas tekemistä olisi vaikka millä mitalla, ja tekemisen määrä kasvaisi huomattavasti, jos käytössä olisi auto ja enemmän rahaa. Sadan kilometrin säteellä Berkeleystä löytyy esimerkiksi San Franciscon shoppailumahdollisuudet, Piilaakso start uppeineen, Napa Valleyn viinit, San Jose ja NHL-lätkä sekä Muir Woodsin jättimäiset punapuut. Vierestä löytyy myös tietenkin meri kuin myös paljon luontoa. Ehkä yksi syy siihen, miksi amerikkalaiset eivät ole kovia matkustamaan ulkomaille johtuu yksinkertaisesti siitä, että kotimaassakin riittää nähtävää ja ihmeteltävää.

Tulen myös kaipaamaan kovasti tämän alueen huoletonta elämänmenoa. Nautin suunnattomasti siitä, ettei täällä tarvitse juuri panostaa ulkoiseen habitukseen. Yliopistossa kävi viime syksynä vierailulla noin 7 suomalaisnaisen seurue, joita minäkin pääsin tapaamaan, ja he kyllä erottuivat selvästi massasta Louis Vuittoneineen ja huoliteltuine meikkeineen. Seurueen mukana oli myös täällä asuva suomalaisnainen, mutta hänelläkin oli oikein tip top -tyyli. Hän olikin tullut lahden toiselta puolelta Palo Altosta eli Piilaaksosta, joten annettakoon se hänelle anteeksi. Tässä siis matkavinkki kaikille naisille: jos tulet joskus turistimatkalle San Franciscoon, jätä meikit ja varsinkin korkkarit kotiin. Minä toin mukanani Suomesta korkokengät ja olen käyttänyt niitä täällä kerran. Meikkiä pistän naamaani alle viisi kertaa kuukaudessa. Eräs suomalaistyttö sanoi täällä käydessään, että hänen on vaikea tunnistaa täällä kodittomia muista ihmisistä, koska kaikki pukeutuu yhtä homssuisesti. Tyttörukka oli pakannut matkalaukkuunsa jopa kaksi mekkoa uuden vuoden vastaanottoa varten, kun ei ollut osannut päättää, kumman mekon pistäisi h-hetkenä päälle. Loppujen lopuksi hän ei laittanut kumpaakaan mekkoa päälle, koska ”ei täällä tunnu muutkaan pukeutuvan hienosti”. Tyttöparka ei myöskään päässyt juomaan skumppaa vuoden vaihtuessa, koska eihän täällä saa juoda alkoholia julkisilla paikoilla. Uskallan kuitenkin väittää, että hän näki hienommat ilotulitukset kuin Suomessa.

Minun retkeni alkaa siis pikkuhiljaa tulla päätökseen ja samalla päättyy tämän blogin kirjoittaminen. Myönnän, että alku Berkeleyssä oli yllättävän takkuinen, mutta olen tullut sinuiksi alueen kanssa ja nauttinut suunnattomasti täällä olosta. Olen saanut kokea monia unohtumattomia asioita, matkustaa, nähdä uusia paikkoja, tavata ihania ihmisiä ja nauttia auringosta. Vaikka talouteni on kokenut jonkinasteisen konkurssin tämän reissun myötä, en kadu USA:an lähtemistä hetkeäkään. Tästä vuodesta riittää juttua ihan kiikkustuoliin asti. Niin hyvässä kuin pahassa.