VOI BERKELEY, KUINKA TULEN SINUA KAIPAAMAAN! TIETTYYN PISTEESEEN ASTI.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja niin käy myös tämän seikkailun kanssa. Tänään on toukokuun 24. päivä, ja tasan viikon päästä sanon Berkeleylle ja Bay Arealle heipat ja palaan San Diegon kautta koti-Suomeen. Tunteeni ovat kaikin puolin ristiriitaiset. Välillä mieleni valtaa paniikki siitä kauhusta, että minun täytyy palata Suomeen. Välillä taas olen kaikin puolin tyytyväinen, että pääsen takaisin pohjoiseen kotimaahan. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, Suomi-ärsytys koittaa kuitenkin viimeistään syys-lokakuussa, kun sää muuttuu päivä päivältä masentavammaksi Suomessa. Näin kävi myös neljä vuotta sitten, kun olin palannut Suomeen San Diegosta ja olin aidosti vihainen koko Suomelle ja meidän esi-isillemme siitä järjen riemuvoitosta, että he olivat aikoinaan päättäneet asettua Suomen kankeille leveyspiireille, joilla sää on suoraan sanottuna täysin paska 80 prosenttia vuodesta. Varoituksen sana kaikille tutuille: kun tämä rage-vaihe minulle taas mitä luultavamminkin tulee jossain vaiheessa syksyä päälle, niin on ihan turha tulla romantisoimaan minulle Suomen kesästä, upeasta ruskasta tai ihanan kirpeistä tammikuun pakkaspäivistä, jolloin ”päivä alkaa jo selvästi pidentyä”. Ajatelkaapa, jos voisi elää semmoisessa paikassa, missä päivän pidentyminen ei olisi niin kummoinen juttu, että siitä pitää joka vuosi mainita mediassakin.

Näin ollen päätin ennaltaehkäisyn merkeissä omistaa tämän viimeisen blogikirjoituksen niille asioille, joita minulla ei missään nimessä tule ikävä Kaliforniasta. Kun siis meno Suomessa syystä tai toisesta ahdistaa, niin otapa Minna ne sydämenmuotoiset Kalifornia-aurinkolasit silmiltäsi pois ja muista, mitä kaikkea negatiivista olet saanut jättää taaksesi, kun palasit USA:sta Suomeen.

Aloitetaan listaus asumisoloista. En ole katunut päivääkään sitä päätöstä, kun muutin asumaan dementoituneen Beverly-leidin taloon. Olen saanut asua todella mukavassa talossa ihanalla asuinalueella täysin ilmaiseksi viimeiset viisi kuukautta, mistä olen todella kiitollinen Beverlylle ja hänen lapsilleen, jotka minulle katon pään päälle tarjosivat. Vaikka saan elää yksin kaksikerroksisen talon ylemmässä kerroksessa, talossa on kuitenkin lähes aina vähintään kaksi ihmistä minun lisäkseni, joten yksineloon tottuneelle muiden ihmisten läsnäolo on välillä ollut uuvuttavaa. Käyn esimerkiksi Beverlylle ja hänen hoitajalle läpi joka aamu selvityksen siitä, minne olen menossa, mitä aion tehdä ja milloin tulen takaisin. Kukaan ei ole minun käskenyt niin tehdä, mutta teen sen small talk -henkeä ylläpitäen ja Beverlyn muistin virkistykseksi. Suomessa saan tulla ja mennä miten haluan eikä minun tarvitse vääntää small talkkia kenellekään.

Tiedän jo nyt, etten tule koskaan elämässäni asumaan niin hienolla alueella kuin mitä olen saanut asua Beverlyn talossa eikä näkymät tulevien asuntojeni ikkunoista tule koskaan olemaan niin hienot kuin täällä. Tiedän kuitenkin myös sen, että kotimatkani ei tule enää koskaan olemaan niin tuskainen kuin Berkeleyssä. Joka päivä, kun olen poistunut talosta (small talk -selonteon saattelemana), olen saanut lipua alamäkeä pitkin kohti yliopistoa. Tullessani takaisin talolle yliopistolta olen joutunut kapuamaan noin 84 metrin korkeudelta 184 metriin. Nousen siis joka päivä vähintään 100 metrin korkuisen mäen kiivetessäni kotiin. Korkeusero on vielä suurempi, jos käyn keskustassa, ruokakaupassa tai vaikka San Franciscossa. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että Puijon torni on 75 metriä korkea ja Näsinneula 134 metriä korkea, joten kiipeän lähes joka päivä yli Puijon tornin korkuisen matkan. Kun yhtälöön lisää vielä ruokaostokset ja polkupyörän, yhtälö senkun paranee! Ruokaostokset teen osittain linja-auton voimalla, mutta joudun silti taluttamaan pyörää aikamoisten mäkien (ja jopa rappusten) kautta. Tätä EI tule ikävä, vaikka kuntoni on kyllä kieltämättä kasvanut ihan selvästi mäkien myötä.

Ruokakaupoista puheen ollen: paikalliset ruokakaupat ovat erittäin hyviä valikoimiltaan (ruisleipä ja riisipiirakka tosin puuttuu), mutta monet tuotteet ovat Suomen hintatasoon nähden selvästi kalliimpia, kuten esimerkiksi vessapaperi, deodorantti, hammastahna, maito ja hyvä suklaa. Korkeiden hintojen lisäksi en tule kaipaamaan ruokakauppojen kassahenkilökunnan hitautta enkä huonoja ostoskärryjä. Amerikkalaiseen tyyliin kassamyyjät jauhavat paskaa asiakkaan kanssa minuuttitolkulla ilman minkään valtakunnan kiirettä. He piippaavat asiakkaiden tuotteita hitaasti, ja välillä myyjä saattaa jopa lopettaa tuotteiden piippaamisen ja vain keskustella asiakkaan kanssa. Kaiken päätteeksi myyjä myös pakkaa asiakkaan tuotteet, jotta prosessista saataisiin vielä vähän hitaampi. Ymmärrän, että myyjät haluavat vain olla ystävällisiä ja kohteliaita, mutta joskus tekisi mieli sanoa, että turpa kiinni ja vauhtia niihin hommiin. Ostoskärryt taas saavat moitteet siitä, että ne toimivat täällä kaupasta riippumatta samalla periaatteella kuin autot eli vain eturenkaat pyörivät. Kun tähän yhdistää ruuhkaiset kaupat ja kapeat kulkuväylät, on soppa valmis. Jos haluat hermosi huonoon kuntoon, voin suositella lämpimästi berkeleyläistä ruokakauppaa perjantaina kello kuuden ruuhkassa.

Ruokakauppojen lisäksi olen saanut turhautua lukemattomia kertoja paikallisiin puhelin- ja nettiverkkoihin. Aikaisemmin mainitsemani Tinder-kaverini on sanonut minulle moneen kertaan, ettei suomalaiset ymmärrä, miten hyvin heillä on asiat puhelinoperaattoreiden suhteen. Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Suomessa maksoin rajattomasta netistä ja lähes rajattomista puheluista ja tekstiviesteistä noin 20 euroa. Täällä saan noin 50 dollarilla rajatun datamäärän sekä rajattomat puhelut ja tekstiviestit. Ilmeisesti puhelimestani johtuen netti ei kuitenkaan luurissani toimi juuri koskaan, kun olen ulkona. Puhelimesta häviää myös aika ajoin kenttä eli en voi aina soittaa tai ottaa vastaan puheluita, mikä taas ilmeisesti johtuu siitä, että Beverlyn talo on mäellä, missä kuuluvuus ei yleisesti ottaenkaan ole hyvä, tai sitten 50 dollarilla vain ei yksinkertaisesti parempilaatuista yhteyttä vielä saa. Minulla ei siis ole ollut viimeiseen 9 kuukauteen kunnon nettiyhteyttä puhelimessani, mikä on kyllä lisännyt luovuuden ja asioiden etukäteissuunnittelun määrää. Julkisen liikenteen aikataulut pitää katsoa ennakkoon, kuin myös ottaa kuvia kartasta. Starbucksit tarjoaa ilmaisen wifin, joten niiden nurkalla voi turvautua internettiin, jos sellaiselle on huutava tarve esimerkiksi Lyftiä (paikallinen Über) tilatessa. Kyllähän tämä eläminen näinkin onnistuu, mutta ei se sitä helpota.

En myöskään tule kaipaamaan Berkeleyn urbaaneja telttailijoita eli siis kodittomia. Jos ei ole käynyt Yhdysvalloissa ja varsinkaan länsirannikolla, kodittomien määrää on vaikea kuvitella. Näen lukemattoman määrän kodittomia lähes joka päivä, jos vain lähden kodin ulkopuolelle, ja kodittomia pyörii myös yliopiston kampuksella. Lokakuussa 2015 kaupunki arvioi, että Berkeleyssä olisi noin 1200 koditonta ihmistä. Kun ottaa huomioon, että Berkeley on kooltaan pienempi kuin kolme Helsinki-Vantaan lentokenttää, ja kodittomia ei juuri täällä asumallani Hills-alueella ole, koska mäet, niin kodittomien tiheys kaupungissa on silmiinpistävää. Kodittomien myötä kaupunki on paikoitellen todella sotkuinen, kun ihmiset jättävät patjojaan, peittojaan ja ostoskärryjään ties minne. Kun ihmisellä ei ole kotia, on hygieniasta huolehtiminen usein sivuseikka, ja niinpä Berkeleyn kodittomat eivät ole erityisen siisti ihmisryhmä. Facebookissa eräs yliopiston opiskelija kertoi nähneensä yksi ilta kodittoman miehen ”tekemässä rakkautta” parkkeeratun auton bensareikään. Tästä kaikesta huolimatta en missään nimessä pelkää kodittomia. Yleisesti ottaen he ovat mielestäni turvallisuuden suhteen hyvin ongelmattomia, usein he jopa tervehtivät iloisesti. En myöskään kohdista ärtymystäni itse kodittomille vaan tälle yhteiskuntasysteemille, joka on paikoin aivan läpimätä. Make America Great Again? Aloitettaisiinko vaikka siitä, että kenenkään ei tarvitsisi asua kadulla ja runkata bensaluukkuun? Kodittomia löytyy toki Suomestakin, sitä en kiistä. Minä mielelläni maksaisinkin veroja siitä hyvästä, että koko Suomen eduskunta voisi tehdä kerran neljässä vuodessa ekskursion Berkeleyn kaduille ja tutustua siihen, mitä voi tapahtua, kun valtio ei huolehdi heikko-osaisista.

Voisinko sitten kuvitella asuvani Yhdysvalloissa pidemmän aikaa? Voisin kyllä, mutta palkkani pitäisi olla riittävän suuri kattaakseen kalliit elinkustannukset. Sään lisäksi tämä alue voittaa Suomen tekemisen määrällä. En ole koskaan asunut Helsingissä, mutta mielestäni ainakin Jyväskylä on melko tylsä paikka asua. Varsinkaan talvella ei Suomessa ole juuri muuta tekemistä kuin nyhjöttää kotona. Täällä taas tekemistä olisi vaikka millä mitalla, ja tekemisen määrä kasvaisi huomattavasti, jos käytössä olisi auto ja enemmän rahaa. Sadan kilometrin säteellä Berkeleystä löytyy esimerkiksi San Franciscon shoppailumahdollisuudet, Piilaakso start uppeineen, Napa Valleyn viinit, San Jose ja NHL-lätkä sekä Muir Woodsin jättimäiset punapuut. Vierestä löytyy myös tietenkin meri kuin myös paljon luontoa. Ehkä yksi syy siihen, miksi amerikkalaiset eivät ole kovia matkustamaan ulkomaille johtuu yksinkertaisesti siitä, että kotimaassakin riittää nähtävää ja ihmeteltävää.

Tulen myös kaipaamaan kovasti tämän alueen huoletonta elämänmenoa. Nautin suunnattomasti siitä, ettei täällä tarvitse juuri panostaa ulkoiseen habitukseen. Yliopistossa kävi viime syksynä vierailulla noin 7 suomalaisnaisen seurue, joita minäkin pääsin tapaamaan, ja he kyllä erottuivat selvästi massasta Louis Vuittoneineen ja huoliteltuine meikkeineen. Seurueen mukana oli myös täällä asuva suomalaisnainen, mutta hänelläkin oli oikein tip top -tyyli. Hän olikin tullut lahden toiselta puolelta Palo Altosta eli Piilaaksosta, joten annettakoon se hänelle anteeksi. Tässä siis matkavinkki kaikille naisille: jos tulet joskus turistimatkalle San Franciscoon, jätä meikit ja varsinkin korkkarit kotiin. Minä toin mukanani Suomesta korkokengät ja olen käyttänyt niitä täällä kerran. Meikkiä pistän naamaani alle viisi kertaa kuukaudessa. Eräs suomalaistyttö sanoi täällä käydessään, että hänen on vaikea tunnistaa täällä kodittomia muista ihmisistä, koska kaikki pukeutuu yhtä homssuisesti. Tyttörukka oli pakannut matkalaukkuunsa jopa kaksi mekkoa uuden vuoden vastaanottoa varten, kun ei ollut osannut päättää, kumman mekon pistäisi h-hetkenä päälle. Loppujen lopuksi hän ei laittanut kumpaakaan mekkoa päälle, koska ”ei täällä tunnu muutkaan pukeutuvan hienosti”. Tyttöparka ei myöskään päässyt juomaan skumppaa vuoden vaihtuessa, koska eihän täällä saa juoda alkoholia julkisilla paikoilla. Uskallan kuitenkin väittää, että hän näki hienommat ilotulitukset kuin Suomessa.

Minun retkeni alkaa siis pikkuhiljaa tulla päätökseen ja samalla päättyy tämän blogin kirjoittaminen. Myönnän, että alku Berkeleyssä oli yllättävän takkuinen, mutta olen tullut sinuiksi alueen kanssa ja nauttinut suunnattomasti täällä olosta. Olen saanut kokea monia unohtumattomia asioita, matkustaa, nähdä uusia paikkoja, tavata ihania ihmisiä ja nauttia auringosta. Vaikka talouteni on kokenut jonkinasteisen konkurssin tämän reissun myötä, en kadu USA:an lähtemistä hetkeäkään. Tästä vuodesta riittää juttua ihan kiikkustuoliin asti. Niin hyvässä kuin pahassa.

MINÄ NAIN TORILLA KIINALAISIA TURISTEJA

“Tulen myös kertomaan lukuisia tarinoita siitä, kun minä otan ensiaskeleitani suomen kielen opettajana täysin vieraassa ympäristössä vieraalla kielellä.” Se oli lainaus minun ensimmäisestä blogikirjoituksestani elokuulta, jolloin olin vielä Suomessa valmistautumassa lähtöön. Kuuliaisimmat lukijani ovat varmasti kanssani samaa mieltä siitä, että eipä ole Minna kertonut lukuisia eikä oikeastaan yhtään tarinaa suomen kielen opetuksesta, joten tämä vääryys korjataan nyt, kun syyslukukausi ja suomen kielen kurssit ovat paketissa ja kevätlukukausikin on jo käynnissä.

Kun kerron ihmisille, että opetan suomen kieltä UC Berkeleyssä, täällä kuin myös varmaan siellä koto-Suomessa ihmiset ensimmäiseksi kysyvät, ketkä oikein opiskelevat suomea. Valtaosalla suomen opiskelijoistamme on jonkinlainen yhteys Suomeen usein perhesiteiden kautta. Usealla opiskelijalla on esimerkiksi suomalainen vanhempi tai isovanhempi tai useita sellaisia. Eräs kiinalaisoppilaamme asui lapsuudessaan Suomessa ja halusi palautella kieltä mieleensä kurssillamme, eräs amerikkalaisopiskelija taas oli lukiovuosinaan opiskeluvaihdossa Suomessa, minkä vuoksi Suomi ja suomen kieli ovat tulleet hänelle aikoinaan tutuksi. Yksi oppilaamme taas piti Suomea kovana lätkämaana, minkä vuoksi hän halusi oppia meidän kieltämme. Jotkin opiskelijat päätyivät kurssilemme kaverin houkuttelemana tai lähestulkoon silkasta sattumasta, kun kurssimme oppitunnit sopivat opiskelijan omaan lukujärjestykseen. Joukkoon mahtuu siis kaikenlaista taustaa.

Oppilaiden taustan lisäksi ihmisiä usein kiinnostaa tietää, paljonko meillä on opiskelijoita. Kuten arvata saattaa, heitä on todella vähän. Meillä oli syyslukukaudella kaksi suomen kurssia. Aloittelijoiden kurssilla oli oppilaita viisi ja intermediate-tason kurssilla kuusi. Kevätlukukaudella meillä ei ole enää kuin yksi intermediate-tason kurssi, jolle osallistuu neljä opiskelijaa. Berkeleyssä ei voi opiskella suomea pää- tai sivuaineena, vaan oppiaine on suomalaisten yliopistojen kielikeskuksien vieraiden kielen opetukseen verrattavissa olevassa asemassa, mikä varmastikin vaikuttaa oppilasmääriimme. Minun kaksi suomalaista FLTA-kollegaani ovat parhaillaan töissä Seattlessa (University of Washington) ja Minneapoliksessa (University of Minnesota) ja heidän oppilasmääränsä ovat hieman isommat kuin meillä, koska heidän yliopistoissa voi opiskella suomen kielestä ihan kunnon oppiainekokonaisuuden. Jos jotakuta kiinnostaa, niin seuraavan linkin alta voi katsoa tilastoja suomen ja muiden viraiden kielten opiskelijamääristä amerikkalaisissa yliopistoissa ja collegeissa. Uusin tieto on vuodelta 2013 ja suomen kielen tilastoissa näkyvä Missouri on joku moka, jota ei kannata ottaa laskuihin mukaan. Sivun tilastoihin voi muutenkin suhtautua pienellä varauksella, koska käytetyllä tiedonkeruumenetelmällä ei ehkä olla saatu välttämättä täysin tarkkoja tietoja varsinaisista oppilasmääristä.

https://apps.mla.org/cgi-shl/docstudio/docs.pl?flsurvey_results

Pienen oppilasmäärän luulisi tekevän opettamisesta helppoa, mutta meillä haasteen opettamiseen tuo oppilaiden vaihtelevat taitotasot. Kevään jatkokurssilla kaksi opiskelijoistamme on kutakuinkin samalla tasolla. Yksi oppilas taas on vasta aloittelemassa suomen opiskelua ja neljäs oppilas on jo ylemmällä tasolla kuin suomalaiset viimeisen vuoden lukio-opiskelijat englannin kielen taidoiltaan. Niinpä meidän on väkisinkin eriytettävä opetusta eli muokata opetusta eritasoisten oppilaiden tarpeiden mukaiseksi. Tätä lukiessaan suomalaiset opettajakaverini kiemurtelevat tuoleissaan, koska eriyttäminen on monille meistä pieni kirosana. Eriyttäminen on todella yleistä ja toivottua nykyään myös Suomen peruskouluissa ja lukioissa, kun erityisluokkia ei enää ole perinteiseen tapaan, vaan kaikki oppilaat on samassa supussa. Niinpä tämä on erittäin hyvää treeniä tulevia Suomi-vuosiani varten ja mainitsemisen arvoinen asia CV:ssä. Toki eriyttäminen on huomattavati helpompaa täällä neljän oppilaan ja kahden opettajan kesken kuin Suomessa 27 oppilaan ja yhden opettajan hoitamana, mutta ei siitä sen enempää.

UC Berkeleyn oikea suomen opettaja Sirpa Tuomainen on jäämässä työstään eläkkeelle kevätlukukauden jälkeen, joten suomen kielen opetuksen kohtalo on yliopistossa suuren kysymysmerkin alla. Suomessa näin pienten opiskelijamäärien kurssit lakkautettaisiin saman tien, mutta UCB on tunnettu kielitarjonnastaan ja Skandinavistiikan laitos pienistä kursseistaan, joten vielä täällä palaa toivon kipinä suomen opetuksen jatkon suhteen. Skandikielten (ruotsi, norja, tanska, islanti) kursseilla oppilasmäärät ovat samoissa lukemissa kuin suomen kielessä; toisen vuoden norjan ja tanskan tunneilla on usein vain 1-2 oppilasta.  Ennen kuin kukaan kuitenkaan ehtii ehdottaa, että jatkaisin Sirpan viitoittamalla tiellä, täytyy minun valitettavasti kuopata moiset haaveet. Viisumistani johtuen en voi ottaa Yhdysvalloista töitä vastaan kahteen vuoteen, vaan minun on palattava takaisin Suomeen  ja “jaettava kotimaassani kaikkea sitä ihanaa ja mahtavaa, mitä olen oppinut USA:sta” (USA:n asettama rajoitus). Vaikka tuota rajoitetta ei elämässäni olisikaan, en siltikään varmaan hakisi Sirpan työpaikkaa. Palkan määrittelee opetettavien kurssien määrä (ja suomen kielelle on tilaa vain kahdelle kurssille per lukukausi), joten yliopiston palkalla eläminen näin kalliilla alueella olisi vaikeaa. Kun kysyin Sirpalta, kenen hän luulee jatkavan suomen opettajana Berkeleyssä, hän arveli, että paras vaihtoehto olisi jonkun hyväpalkkaisen ihmisen puoliso. Minulla tuollainen hyvätuloinen mies on vielä hakusessa, joten UC Berkeleyn suomen opettajaa minusta ei näillä näkymin siis valitettavasti tule.

No mutta palataanpas niihin oppilaisiin ja ihan konkreettiseen opettamiseen. Kuten olen aikaisemmin ehkä maininnutkin, minulla ei ollut ennen Berkelyyn tuloa juuri ollenkaan kokemusta suomen kielen opetuksesta. Suomessa olen ainoastaan opettanut suomea vapaaehtoisena maahanmuuttajille hyvin informaalissa, ei-koulumaisessa, ympäristössä. Koska olen suomea äidinkielenä puhuva ihminen, minulla ei luonnollisesti ole myöskään kokemusta suomen oppitunneista oppilaan roolissa, mikä mielestäni tekee suomen opetuksesta hyvin erilaista muihin koulun oppiaineisiin verrattuna. Jos minä päädyn joskus rehtoriksi, mikä on hyvin epätodennäköistä, palkkaisin ehdottomasti kouluuni maahanmuuttajataustaisia ihmisiä opettamaan suomea, jos S2-opettajille olisi tarvetta ja hakijoiden joukossa olisi suomea ei-äidinkielenään puhuvia hakijoita. He kun osaavat paljon paremmin astua oppilaiden saappaisiin kuin tällainen natiivi ja ymmärtävät varmasti paremmin suomen kielen oppijan ongelmia.

Oman äidinkielen opettaminen vieraanan kielenä on tosiaan melko haastavaa. Saatan välillä puhua oppilaille suomeksi, mitä sylki suuhun tuo, koska osaan kielen täydellisesti, mutta puhetta pitäisi oppilaiden vuoksi yksinkertaistaa hirmuisesti. Suomenkielisen puheen yksinkertaistamisen tekee vaikeaksi etenkin kaikki meidän sijapäätteet (auto – autossa) ja astevaihtelut (kenkä – kengät). Substantiivin nominatiivin eli sanakirjasta löytyvän muodon osaaminen ei vielä vie oppilasta kovin pitkälle, jos hänellä ei ole taitoa päätellä, miten sana mahtaa taipua ja miltä se saattaa näyttää ja kuulostaa lauseessa. Tätä taitoa ei aloittelijoilla tietenkään ole. Jos siis sanon oppilaille, että kenkä on punainen, on kyseessä vielä varsin simppeli lause, jonka aloittelijatkin pystyvät ymmärtämään. Jos taas haluan sanoa, että minulla on uudet kengät, lause monimutkaistuu, koska sana uusi onkin yht’äkkiä muodossa uudet ja kenkä muuttuu muotoon kengät. Silloin ei auta muu kuin ottaa käyttöön elekieli ja osoitella omia kenkiä ja toivoa, että joku tajuaisi, mistä on kyse. Kaiken puheen ei tietenkään tarvitse tai pidäkään olla sellaista, jonka oppilaat ymmärtäisivät sataprosenttisesti. On siis ihan luonnollista ja suotavaakin, että oppilat kuulevat vaikkapa monikon muotoja opettajan puheessa ennen kuin he edes oppivat monikkoa, mutta kyseisten muotojen käyttö puheessa kuitenkin vaikeuttaa ymmärtämistä. Suomen kielessä monikko on muuten erittäin vaikea aihe oppia ja tähän aiheeseen meidän on tarkoitus tänä keväänä sukeltaa oppilaiden kanssa.

Koska olen tämmöinen keltanokka, ei aivoni aina pysy mukana oppitunneilla. Eräs päivä tunnilla opettelimme ruokasanastoa ja oppilas kysyi, mikä on suomeksi strawberry oatmeal. Siinä hädissäni päähäni ei tullut mitään muuta mieleen kuin puuroa mansikoilla. Mansikoilla on mansikka-sanan monikon adessiivi eikä adessiivi saatikka monikko kuulu aloittelijan sanavarastoon, joten vastaukseni oli aika huono. Sirpa tuli apuun ja sanoi puuroa ja mansikkaa, mikä olikin jo paljon helpompi versio. Tämmöisiä aivopieruja minulle tulee päivittäin, koska en ole tottunut yksinkertaiseen ilmaisuun suomen kielellä, mutta oppimaanhan tänne ollaankin tultu. Mansikkapuuro olisi myös toiminut näin jälkiviisaana, mutta ei sitä kaikkea tule ajatelleeksi juuri sillä hetkellä.

Koska en aina muista yksinkertaistaa puhettani, joudun joskus tiukkojen kielioppikysymysten äärelle. Eräänä päivänä sanoin intermediate-kurssin oppilaille luetaanpas kappale 2. Tämän sanottuani tarkkakorvainen opiskelija kysyi minulta, miksi sanoin luetaanPAS enkä luetaan. Pitkään pohdittuani en oikein osannut antaa mitään järkevää vastausta, joten avuksi piti ottaa “Raamattu” eli Iso suomen kielioppi -kirja. Tuo 1700-sivuinen järkäle osasi kertoa minulle, että “imperatiivilauseesta partikkeli -pA (A-kirjain on kirjoitettu isolla, koska se voi myös olla ä) tekee sävyltään ehdottavan; se ikään kuin jättää puhuteltavalle valinnan varaa. Tällöin partikkeliin liittyy usein ‑s. Epäsymmetrisissä vuorovaikutustilanteissa ‑pA(s) esiintyy sosiaalisesti katsoen ylhäältä alaspäin. Ikä‑, ammatti- tms. hierarkiassa ylempänä oleva käyttää partikkelia kehotuksensa merkitsemiseen sellaiseksi, että sen voi toteuttaa ongelmitta”. Ilmeisesti minä siis hierarkiassa yläpuolella olleena opettajana halusin ilmaista oppilailleni, että käsken heitä lukemaan, mutta halusin pehmentää käskyn kehotukseksi. Joku saattaa nyt pyöritellä silmiään tätä lukiessaan, mutta minua onneksi kiehtoo tällaiset kielen pikkuerikoisuudet ja kielioppijargoni, joten Ison suomen kieliopin tutkiskeleminen on mielestäni jännää. Ehkä olisinkin väärällä alalla, jos opuksen lukeminen tuskastuttaisi.

Koska olen opiskellut pääaineena englantia ja olen tehnyt opettajaharjoittelun englanniksi, olen jotenkin iskostanut päähäni, että suomen puhuminen oppitunnilla pitäisi pitää minimissä ja oppilaille pitäisi puhua mahdollisimman paljon englanniksi. Täällä tuo ajattelutapa pitää tietenkin kääntää nurinpäin, mikä on osoittautunut kohdallani todella vaikeaksi. Jos opettaisin suomea maahanmuuttajille suomalaisessa peruskoulussa, en varmaankaan tunkisi englantia joka paikkaan, mutta täällä amerikkalaisten keskuudessa puhe lipsahtaa helposti englannin puolelle varsinkin, jos on kiire ja  haluaa sanoa jotain äkkiä. Valitettavan usein käännän myös oppilaille vieraat suomen kielen sanat suoraan englanniksi sen sijaan, että yrittäisin selittää sanan merkityksen suomen kielellä kiertoilmauksia tai elekieltä käyttäen. En tiedä johtuuko se sattumasta vai mistä, mutta ne amerikkalaiset, joihin minä olen elämäni aikana törmännyt, osaavat muuten äärimmäisen hyvin tuon edellämainitun taidon. Tapaamillani amerikkalaisilla on siis uskomaton kyky selittää englanninkielisten sanojen merkitys kiertoilmauksia käyttäen eikä kyseessä ole mitkään ammattiopettajat vaan ihan tavalliset tallukat. Voi kunpa minullakin olisi sama taito suomen kielen suhteen!

Välillä taas huomaan suomen ja englannin kielen pompttelun välillä, että aivoni menevät pauselle eivätkä jaksa toimia normaalisti. Eräs päivä ihmettelin oppitunnilla ääneen, miten tyhmältä suomen kielen illatiivimuoto kuulostaa kaksoisvokaaliin loppuvissa sanoissa, kuten esimerkiksi Porvooseen ja Lontooseen. Kokeile vaikka itse: Porvooseen, Porvooseen, Porvooseen, Porvooseen. Yksi päivä taas opiskelimme oppilaiden kanssa suomen kielen transitiivi- ja intransitiiviverbejä. Transitiiviverbit ovat sellaisia verbejä, joita käytetään objektin kanssa ja intransitiiviverbejä ilman objektia. Aihe on muuten aika vaikea suomen kielen opiskelijoille. Etenkin verbipari päästä (intransitiivi, esim. Äiti pääsee tulemaan huomenna) ja päästää (transitiivi, esim. Äiti päästää lapset leikkimään ulos) aiheuttivat päänvaivaa ihan tälle opellekin! Semantiikan eli sanojen merkityksen onnistuin selittämäänä jotakuinkin sujuvasti, mutta kun oppilaat pyysivät minua kirjoittamaan taululle molempien verbien kaikki persoonamuodot preesenssissä, jouduin käyttämään aivonystyröitäni oikein kunnolla ja välillä pyyhkimään taululta kirjoittamaani, koska olin kirjoittanut muodot ihan päin prinkkalaa.

Transitiivi- ja intransitiiviverbien lisäksi oppilaille päänvaivaa aiheuttaa tietenkin suomen kielen sijamuodot. Syksyllä jankkasimme sekä aloittelijoiden että pidempään opiskelleiden kanssa nominatiivin, genetiivin ja partitiivin käyttöä objektissa, mikä on itseasiassa aika vaikea aihe. Miksi siis sanotaan Sokoksella myydään kenkiä mutta Minä tarvitsen uudet kengät? Miksi sanotaan Tuskin kukaan tietää lopullista totuutta mutta Haluan tietää totuuden? Samaan aiheeseen liittyen kysymyssanojen mitä ja mikä merkityksen ja käyttöeron selittäminen on todella haastavaa varsinkin englantia äidinkielenään puhuville, joilla on omassa kielessä käytössä vain yksi sana what.

Jos/kun oppilaiden ymmärrys syntaksista eli lauserakenteesta on yleensäkin melko heikolla tasolla jo heidän omalla äidinkielellä, on vieraan kielen lauserakenteen ja kieliopin opettaminen ajoittain haastavaa. Asiat kuten subjekti ja objekti voivat siis olla hyvinkin vieraita käsitteitä joillekin. Siksi usein pitääkin lähteä liikkeelle selittämällä oppilaille, miten kyseinen asia ilmenee englannin kielessä. Useat suomen kielen kielioppiaiheet ovat myös minulle aika ajoin vaikeita, koska olen opiskellut näitä asioita noin viisi vuotta sitten enkä ole joutunut niitä sen koommin miettimään. Näitä asioita on kuitenkin hauska pähkäillä. Minulle ne ovat kuin matemaattisia onglemanratkaisutehtäviä, ja luulen, että jos opettaisin suomea ammatikseni vaikka viisi vuotta putkeen, nämä jatkuvasti toistuvat kielioppiaiheet olisivat jo ihan selvää pässinlihaa.

Kieliopin lisäksi myös ääntäminen tuottaa vaikeuksia meidän jenkkioppilaillemme. Etenkin diftongit, eli kaksi eri vokaalia samassa tavussa (kie-li, pöy-tä, lyö-dä) tuottavat ongelmia. Äänteistä ö ja y ovat ehdottomasti vaikeimmat muodostaa amerikkalaisessa suussa, toki suomalainen r:kin voi aiheuttaa pientä päänvaivaa. Useiden oppilaiden on myös selvästi vaikea lausua t, k ja p suomalaisittain ilman “sylkäisyä” eli ilmavirtaa. Toisaalta se, mikä on englantia äidinkielenään puhuville haastavaa suomen ääntämisessä, on myös vaikeaa suomalaisille englannin ääntämisessä mutta päinvastaisesta syystä. Monet suomalaisethan nimittäin unohtaa englantia puhuessaan päästää ilmaa ulos, kun he lausuvat esimerksi sanat toy (sitä EI kuulu lausua kuten suomen puhekielen versio sanasta tuo eli toi), penny (sitä EI kuulu lausua kuten suomen kielen sana penis ilman s-kirjainta) tai Canada (sitä EI kuulu lausua kuten suomen kielen sana Kanada).

Äänteisiin liittyen ä:n ja ö:n pisteet tuottavat oppilaille yllättävän paljon hankaluuksia, vaikka valinta a:n ja ä:n sekä o:n ja ö:n välillä tuntuu suomalaisesta ihan itsestäänselvältä ja aiheeseen liittyvä ohje melko helpolta. Olen muun muassa nähnyt oppilaan kirjoittavan jaakiekkoä. Luulen, että syy kirjoittamisen hankaluuteen johtuu siitä, etteivät monet oppilaat kuule, lausummeko jaakiekkoä vai jääkiekkoa. Nuo sanat siis varmaankin kuulostavat amerikkalaisen korvaan ihan samalta, joten kielenopiskelija ei sitten jaksa niin välittää muutamasta jonninjoutavasta pisteestä. Tämänkertaisen tekstini otsikosta kuuluu kiitosket eräälle oppilaalle, joka kirjoitti noinkin koomisesti objektitehtävässään. Lauseenhan olisi siis kuulunut olla Minä näin torilla kiinalaisia turisteja, mutta oppilaan tapauksessa näkeminen lipsahtikin naimisen puolelle. Sattuuhan sitä. Joskus ne pisteet ovat siis hyvinkin tärkeitä merkityksen kannalta.

Suomen opetukseen liittyy toki paljon muutakin kuin kielioppia ja äänteitä varsinkin ulkomailla opetettaessa. Suomalaisesta kulttuurista ja yhteiskunnasta puhuminen ovat myös oleellinen osa opetusta. Tähän mennessä ehkä hämmentävin hetki opettajan roolissa tuli vietettyä joululomalla, kun kävin yhden miespuolisen oppilaamme kanssa kahdestaan Sirpan luona saunassa (kyllä, Sirpalla on sauna ja ei, emme saunoneet alasti). Olemme lisäksi syksyn aikana kertoneet oppilaille muun muassa äitiyspakkauksesta, kirkasvalolamppu-markkinoista, naisten asemasta Suomessa, Suomen historiasta ja itsenäisyyspäivänjuhlista. Oppilaat ovat muuten yleisesti ottaen ihmeen kiinnostuneita Suomen historiasta ja, ehkä koska ollaan Yhdysvalloissa, Suomen suhde Venäjään on oppilaista jännä aihe. Minulla on valitettavasti muutama aukko sivistyksessä mitä tulee Suomen historiaan, joten tässä on tullut mukavasti kerrattua erinäisiä isänmaamme merkkihetkiä. Onneksemme eräs suomalainen henkilö tekee parhaillaan historian oppiaineesta väitöskirjaansa täällä UC Berkeleyssä, joten delegoimme syyslukukaudella kinkkisimmät aiheet hänen selvitettäväksi. Eihän sitä yksi ihminen voi kaikkea tietää, mutta jos sitä päätyisi opettamaan suomea ulkomaille, niin Suomen historiakin varmaan kävisi melko tutuksi omien oppituntien myötä. Yhteiskuntaan ja kulttuuriin liittyvät keskustelut ovatkin ehkä opettamisen antoisin osa, kun näkee oppilaiden reaktioita ja kuulee heidän kommentteja eri aiheista. Samalla oppii myös amerikkalaisesta kulttuurista, kun opiskelijat vastaavasti kertovat, miten hommat heidän maassa hoidetaan ja mitä mieltä he ovat eri asioista, kuten vaikkapa ilmaisesta yliopistosta.

Vaikka suomen kielen opiskelu aiheuttaa oppilaille kuin myös tälle aloittelevalle opettajalle välillä tuskaa ja harmaita hiuksia, on meillä silloin tällöin hauskaakin. Syksyllä teimme meidän aloittelijaryhmämme kanssa ravintolaesityksen, johon oppilaat keksivät itse dialogin ja näyttelivät roolit. Tuo oppitunti oli todella koominen, mutta oppilaat selvisivät urakasta kunnialla. Tämä blogi ei sisältänyt tällä kertaa kuvia, mutta tässäpä olisi linkki, jonka kautta pääsette katsomaan tuon hienon ravintolakohtauksen (valitettavasti tekstitys puuttuu) (https://www.youtube.com/watch?v=O-8KHXC6tq8&feature=youtu.be).

Videolla esiintyvä erittäin vahvan jenkkiaksentin omaava tarjoilija on muuten nimeltään Kyle, joka otti suomen kurssin jääkiekkoharrastuksensa vuoksi. Joululomalla Kyle lähetti minulle kuvia Anaheimista, missä hän oli päässyt näkemään idoleitaan Mikko Koivua ja Mikael Granlundia, kun Minnesotan pojat olivat tulleet pelaamaan Anaheimia vastaan. Olipa Kyle sanonut muutaman sanan miehille suomeksikin, joten Kylen kohdalla suomen kielen opiskelu ainakin kannatti. Kylen omien sanojensa mukaan tuo päivä oli “basically the best day ever”. Mitä siis opimme tästä kaikesta? Sen, että elämäsi parhaat päivät ovat edessä, kunhan alat opiskella suomea.