Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja niin käy myös
tämän seikkailun kanssa. Tänään on toukokuun 24. päivä, ja tasan viikon päästä
sanon Berkeleylle ja Bay Arealle heipat ja palaan San Diegon kautta
koti-Suomeen. Tunteeni ovat kaikin puolin ristiriitaiset. Välillä mieleni
valtaa paniikki siitä kauhusta, että minun täytyy palata Suomeen. Välillä taas
olen kaikin puolin tyytyväinen, että pääsen takaisin pohjoiseen kotimaahan. Jos
vanhat merkit pitävät paikkansa, Suomi-ärsytys koittaa kuitenkin viimeistään
syys-lokakuussa, kun sää muuttuu päivä päivältä masentavammaksi Suomessa. Näin
kävi myös neljä vuotta sitten, kun olin palannut Suomeen San Diegosta ja olin aidosti
vihainen koko Suomelle ja meidän esi-isillemme siitä järjen riemuvoitosta, että
he olivat aikoinaan päättäneet asettua Suomen kankeille leveyspiireille, joilla
sää on suoraan sanottuna täysin paska 80 prosenttia vuodesta. Varoituksen sana
kaikille tutuille: kun tämä rage-vaihe minulle taas mitä luultavamminkin tulee
jossain vaiheessa syksyä päälle, niin on ihan turha tulla romantisoimaan
minulle Suomen kesästä, upeasta ruskasta tai ihanan kirpeistä tammikuun pakkaspäivistä,
jolloin ”päivä alkaa jo selvästi pidentyä”. Ajatelkaapa, jos voisi elää
semmoisessa paikassa, missä päivän pidentyminen ei olisi niin kummoinen juttu,
että siitä pitää joka vuosi mainita mediassakin.
Näin ollen päätin ennaltaehkäisyn merkeissä
omistaa tämän viimeisen blogikirjoituksen niille asioille, joita minulla ei
missään nimessä tule ikävä Kaliforniasta. Kun siis meno Suomessa syystä tai
toisesta ahdistaa, niin otapa Minna ne sydämenmuotoiset Kalifornia-aurinkolasit
silmiltäsi pois ja muista, mitä kaikkea negatiivista olet saanut jättää
taaksesi, kun palasit USA:sta Suomeen.
Aloitetaan listaus asumisoloista. En ole
katunut päivääkään sitä päätöstä, kun muutin asumaan dementoituneen Beverly-leidin
taloon. Olen saanut asua todella mukavassa talossa ihanalla asuinalueella
täysin ilmaiseksi viimeiset viisi kuukautta, mistä olen todella kiitollinen
Beverlylle ja hänen lapsilleen, jotka minulle katon pään päälle tarjosivat.
Vaikka saan elää yksin kaksikerroksisen talon ylemmässä kerroksessa, talossa on
kuitenkin lähes aina vähintään kaksi ihmistä minun lisäkseni, joten yksineloon
tottuneelle muiden ihmisten läsnäolo on välillä ollut uuvuttavaa. Käyn
esimerkiksi Beverlylle ja hänen hoitajalle läpi joka aamu selvityksen siitä,
minne olen menossa, mitä aion tehdä ja milloin tulen takaisin. Kukaan ei ole
minun käskenyt niin tehdä, mutta teen sen small talk -henkeä ylläpitäen ja
Beverlyn muistin virkistykseksi. Suomessa saan tulla ja mennä miten haluan eikä
minun tarvitse vääntää small talkkia kenellekään.
Tiedän jo nyt, etten tule koskaan elämässäni
asumaan niin hienolla alueella kuin mitä olen saanut asua Beverlyn talossa eikä
näkymät tulevien asuntojeni ikkunoista tule koskaan olemaan niin hienot kuin
täällä. Tiedän kuitenkin myös sen, että kotimatkani ei tule enää koskaan
olemaan niin tuskainen kuin Berkeleyssä. Joka päivä, kun olen poistunut talosta
(small talk -selonteon saattelemana), olen saanut lipua alamäkeä pitkin kohti
yliopistoa. Tullessani takaisin talolle yliopistolta olen joutunut kapuamaan
noin 84 metrin korkeudelta 184 metriin. Nousen siis joka päivä vähintään 100
metrin korkuisen mäen kiivetessäni kotiin. Korkeusero on vielä suurempi, jos
käyn keskustassa, ruokakaupassa tai vaikka San Franciscossa. Vertailun vuoksi
kerrottakoon, että Puijon torni on 75 metriä korkea ja Näsinneula 134 metriä
korkea, joten kiipeän lähes joka päivä yli Puijon tornin korkuisen matkan. Kun
yhtälöön lisää vielä ruokaostokset ja polkupyörän, yhtälö senkun paranee! Ruokaostokset
teen osittain linja-auton voimalla, mutta joudun silti taluttamaan pyörää
aikamoisten mäkien (ja jopa rappusten) kautta. Tätä EI tule ikävä, vaikka
kuntoni on kyllä kieltämättä kasvanut ihan selvästi mäkien myötä.
Ruokakaupoista puheen ollen: paikalliset
ruokakaupat ovat erittäin hyviä valikoimiltaan (ruisleipä ja riisipiirakka
tosin puuttuu), mutta monet tuotteet ovat Suomen hintatasoon nähden selvästi
kalliimpia, kuten esimerkiksi vessapaperi, deodorantti, hammastahna, maito ja
hyvä suklaa. Korkeiden hintojen lisäksi en tule kaipaamaan ruokakauppojen
kassahenkilökunnan hitautta enkä huonoja ostoskärryjä. Amerikkalaiseen tyyliin
kassamyyjät jauhavat paskaa asiakkaan kanssa minuuttitolkulla ilman minkään
valtakunnan kiirettä. He piippaavat asiakkaiden tuotteita hitaasti, ja välillä
myyjä saattaa jopa lopettaa tuotteiden piippaamisen ja vain keskustella
asiakkaan kanssa. Kaiken päätteeksi myyjä myös pakkaa asiakkaan tuotteet, jotta
prosessista saataisiin vielä vähän hitaampi. Ymmärrän, että myyjät haluavat
vain olla ystävällisiä ja kohteliaita, mutta joskus tekisi mieli sanoa, että
turpa kiinni ja vauhtia niihin hommiin. Ostoskärryt taas saavat moitteet siitä,
että ne toimivat täällä kaupasta riippumatta samalla periaatteella kuin autot
eli vain eturenkaat pyörivät. Kun tähän yhdistää ruuhkaiset kaupat ja kapeat
kulkuväylät, on soppa valmis. Jos haluat hermosi huonoon kuntoon, voin
suositella lämpimästi berkeleyläistä ruokakauppaa perjantaina kello kuuden
ruuhkassa.
Ruokakauppojen lisäksi olen saanut turhautua
lukemattomia kertoja paikallisiin puhelin- ja nettiverkkoihin. Aikaisemmin
mainitsemani Tinder-kaverini on sanonut minulle moneen kertaan, ettei
suomalaiset ymmärrä, miten hyvin heillä on asiat puhelinoperaattoreiden
suhteen. Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Suomessa maksoin rajattomasta
netistä ja lähes rajattomista puheluista ja tekstiviesteistä noin 20 euroa.
Täällä saan noin 50 dollarilla rajatun datamäärän sekä rajattomat puhelut ja
tekstiviestit. Ilmeisesti puhelimestani johtuen netti ei kuitenkaan luurissani
toimi juuri koskaan, kun olen ulkona. Puhelimesta häviää myös aika ajoin kenttä
eli en voi aina soittaa tai ottaa vastaan puheluita, mikä taas ilmeisesti
johtuu siitä, että Beverlyn talo on mäellä, missä kuuluvuus ei yleisesti ottaenkaan
ole hyvä, tai sitten 50 dollarilla vain ei yksinkertaisesti parempilaatuista
yhteyttä vielä saa. Minulla ei siis ole ollut viimeiseen 9 kuukauteen kunnon
nettiyhteyttä puhelimessani, mikä on kyllä lisännyt luovuuden ja asioiden etukäteissuunnittelun
määrää. Julkisen liikenteen aikataulut pitää katsoa ennakkoon, kuin myös ottaa
kuvia kartasta. Starbucksit tarjoaa ilmaisen wifin, joten niiden nurkalla voi
turvautua internettiin, jos sellaiselle on huutava tarve esimerkiksi Lyftiä
(paikallinen Über) tilatessa. Kyllähän tämä eläminen näinkin onnistuu, mutta ei
se sitä helpota.
En myöskään tule kaipaamaan Berkeleyn
urbaaneja telttailijoita eli siis kodittomia. Jos ei ole käynyt Yhdysvalloissa
ja varsinkaan länsirannikolla, kodittomien määrää on vaikea kuvitella. Näen
lukemattoman määrän kodittomia lähes joka päivä, jos vain lähden kodin
ulkopuolelle, ja kodittomia pyörii myös yliopiston kampuksella. Lokakuussa 2015
kaupunki arvioi, että Berkeleyssä olisi noin 1200 koditonta ihmistä. Kun ottaa
huomioon, että Berkeley on kooltaan pienempi kuin kolme Helsinki-Vantaan
lentokenttää, ja kodittomia ei juuri täällä asumallani Hills-alueella ole,
koska mäet, niin kodittomien tiheys kaupungissa on silmiinpistävää. Kodittomien
myötä kaupunki on paikoitellen todella sotkuinen, kun ihmiset jättävät patjojaan,
peittojaan ja ostoskärryjään ties minne. Kun ihmisellä ei ole kotia, on
hygieniasta huolehtiminen usein sivuseikka, ja niinpä Berkeleyn kodittomat
eivät ole erityisen siisti ihmisryhmä. Facebookissa eräs yliopiston opiskelija
kertoi nähneensä yksi ilta kodittoman miehen ”tekemässä rakkautta” parkkeeratun
auton bensareikään. Tästä kaikesta huolimatta en missään nimessä pelkää
kodittomia. Yleisesti ottaen he ovat mielestäni turvallisuuden suhteen hyvin
ongelmattomia, usein he jopa tervehtivät iloisesti. En myöskään kohdista
ärtymystäni itse kodittomille vaan tälle yhteiskuntasysteemille, joka on
paikoin aivan läpimätä. Make America Great Again? Aloitettaisiinko vaikka
siitä, että kenenkään ei tarvitsisi asua kadulla ja runkata bensaluukkuun?
Kodittomia löytyy toki Suomestakin, sitä en kiistä. Minä mielelläni maksaisinkin
veroja siitä hyvästä, että koko Suomen eduskunta voisi tehdä kerran neljässä
vuodessa ekskursion Berkeleyn kaduille ja tutustua siihen, mitä voi tapahtua,
kun valtio ei huolehdi heikko-osaisista.
Voisinko sitten kuvitella asuvani
Yhdysvalloissa pidemmän aikaa? Voisin kyllä, mutta palkkani pitäisi olla
riittävän suuri kattaakseen kalliit elinkustannukset. Sään lisäksi tämä alue
voittaa Suomen tekemisen määrällä. En ole koskaan asunut Helsingissä, mutta
mielestäni ainakin Jyväskylä on melko tylsä paikka asua. Varsinkaan talvella ei
Suomessa ole juuri muuta tekemistä kuin nyhjöttää kotona. Täällä taas tekemistä
olisi vaikka millä mitalla, ja tekemisen määrä kasvaisi huomattavasti, jos
käytössä olisi auto ja enemmän rahaa. Sadan kilometrin säteellä Berkeleystä
löytyy esimerkiksi San Franciscon shoppailumahdollisuudet, Piilaakso start
uppeineen, Napa Valleyn viinit, San Jose ja NHL-lätkä sekä Muir Woodsin
jättimäiset punapuut. Vierestä löytyy myös tietenkin meri kuin myös paljon
luontoa. Ehkä yksi syy siihen, miksi amerikkalaiset eivät ole kovia
matkustamaan ulkomaille johtuu yksinkertaisesti siitä, että kotimaassakin
riittää nähtävää ja ihmeteltävää.
Tulen myös kaipaamaan kovasti tämän alueen huoletonta
elämänmenoa. Nautin suunnattomasti siitä, ettei täällä tarvitse juuri panostaa
ulkoiseen habitukseen. Yliopistossa kävi viime syksynä vierailulla noin 7
suomalaisnaisen seurue, joita minäkin pääsin tapaamaan, ja he kyllä erottuivat
selvästi massasta Louis Vuittoneineen ja huoliteltuine meikkeineen. Seurueen
mukana oli myös täällä asuva suomalaisnainen, mutta hänelläkin oli oikein tip
top -tyyli. Hän olikin tullut lahden toiselta puolelta Palo Altosta eli
Piilaaksosta, joten annettakoon se hänelle anteeksi. Tässä siis matkavinkki
kaikille naisille: jos tulet joskus turistimatkalle San Franciscoon, jätä
meikit ja varsinkin korkkarit kotiin. Minä toin mukanani Suomesta korkokengät
ja olen käyttänyt niitä täällä kerran. Meikkiä pistän naamaani alle viisi
kertaa kuukaudessa. Eräs suomalaistyttö sanoi täällä käydessään, että hänen on
vaikea tunnistaa täällä kodittomia muista ihmisistä, koska kaikki pukeutuu yhtä
homssuisesti. Tyttörukka oli pakannut matkalaukkuunsa jopa kaksi mekkoa uuden
vuoden vastaanottoa varten, kun ei ollut osannut päättää, kumman mekon pistäisi
h-hetkenä päälle. Loppujen lopuksi hän ei laittanut kumpaakaan mekkoa päälle,
koska ”ei täällä tunnu muutkaan pukeutuvan hienosti”. Tyttöparka ei myöskään
päässyt juomaan skumppaa vuoden vaihtuessa, koska eihän täällä saa juoda
alkoholia julkisilla paikoilla. Uskallan kuitenkin väittää, että hän näki
hienommat ilotulitukset kuin Suomessa.
Minun retkeni alkaa siis pikkuhiljaa tulla
päätökseen ja samalla päättyy tämän blogin kirjoittaminen. Myönnän, että alku
Berkeleyssä oli yllättävän takkuinen, mutta olen tullut sinuiksi alueen kanssa
ja nauttinut suunnattomasti täällä olosta. Olen saanut kokea monia
unohtumattomia asioita, matkustaa, nähdä uusia paikkoja, tavata ihania ihmisiä
ja nauttia auringosta. Vaikka talouteni on kokenut jonkinasteisen konkurssin
tämän reissun myötä, en kadu USA:an lähtemistä hetkeäkään. Tästä vuodesta
riittää juttua ihan kiikkustuoliin asti. Niin hyvässä kuin pahassa.