ARJEN HAASTEITA

Tervehdys Kaliforniasta! Kun nyt olen tässä viikon jo ehtinyt elää Berkeleyssä, on aika kertoa, miten on ensi päivät sujuneet. Täytyy myöntää, että alku ei ole ollut helppo ja siitä saan syyttää osittain itseäni. Minähän kävin ennen Berkeleyyn tuloa Chicagossa ja niinpä ehdin viettää huiman yhden päivän vapaata uudessa kotikaupungissa ennen kuin opetus alkoi yliopistolla. Näin ollen en ole ehtinyt juurikaan asettua aloilleni ja hengähtää, vaan kokoajan on pitänyt olla menossa jonnekin tai tekemässä jotakin. Toki olisin voinut jättää välistä viime viikonlopun visiitit Piilaaksoon ja San Franciscoon, mutta en millään malttanut jäädä tekemään Berkeleyyn tylsiä ja arkisia asioita, kun tiesin vierailun arvoisten paikkojen olevan ihan vieressä ja Piilaaksoon oli tarjolla vielä ilmainen autokyytikin (julkisilla matka kestäisi noin 2 tuntia, autolla ehkä noin 45 minuuttia liikenteestä riippuen). Mutta ensi viikonlopun aion pyhittää asioiden järjestelyyn.

No mitkä asiat täällä sitten kaipaavat järjestelyä? Esimerkiksi huoneeni. Asun 78-vuotiaan naisen, Rhodan, alivuokralaisena hänen vierashuoneessaan. Ennen asuntoon tulemista olin viettänyt USA:ssa jo reilun viikon, mutta tulin kipeäksi vasta Berkeleyssä heti ensimmäisenä päivänä uudessa kodissani. Sain pienen flunssan, ja niiskutan ja yskin edelleen tasaisin väliajoin. Olo helpottuu aina kummasti, kun lähden ulos. Olen melko varma, että oireeni johtuvat asunnon pölyisyydestä. Vuokranantajani sanoi, että siivooja on siivonnut asunnon juuri ennen minun saapumistani, mutta eipä ole tainnut siivooja tehdä kovin perusteellista työtä. Tai sitten käsitys siisteydestä on täällä hieman eri kuin koto-Suomessa. Rhoda ei esimerkiksi omista kunnon imuria, ja kun kysyin häneltä, käykö hänellä siivooja tasaisin väliajoin, hän sanoi, että siivooja käy vain silloin kun hänellä vaihtuu alivuokralainen. Ei talo kuitenkaan ole missään nimessä likainen. Ehkä kyse on enemmänkin pölyn määrästä ja siitä, mihin on tottunut. Yksi ilta olimme syömässä keittiön pöydän ääressä iltapalaa, kun Rhoda huudahti iloisesti ”look, there’s a spider”! Hämähäkki käveli keittiön pöydän pöytälampun kohdalla ilmassa eli seitillään eikä Rhoda tehnyt elettäkään hämähäkin ja seitin tuhoamiseksi. Suihkussa käydessäni taas tuijotan aina vessan katonrajassa roikkuvaa pölypalloa. Joku päivä, kun menetän vihdoin hermoni totaalisesti, suihkutan sen sieltä helvettiin.

Pölyongelman vuoksi haluaisin hommata kunnon imurin asuntoon (suomen kielen opettaja Sirpa lupasi lainata omaansa), imuroida huoneeni, luututa lattian (asunnossa ei onneksi ole kokolattiamattoja, mikä on minulle suuri ilon aihe), tuulettaa petivaatteet tai jopa ostaa Ikeasta uudet sekä pyyhkiä pölyt kaikilta pinnoilta. Jos oireet vielä tuon jälkeen jatkuvat, alan harkita muuttamista uuteen asuntoon. Ongelmaksi saattaa vain nousta hinta. Tällä hetkellä maksan asumisesta 660 euroa kuussa enkä usko kovin halvempaa huonetta mistään itselleni löytävän, varsinkin kun vuokrani sisältää sähkön, kaasun, veden, netin ym. kulut. Jos ei kykene maksamaan 1500 dollaria kuussa asumisesta, eikä halua joutua jakamaan makuuhuonetta kenenkään kanssa, joutuu Berkeleyssä näköjään pakosti tinkimään mukavuudesta, kuten esimerkiksi siisteydestä.

Berkeleyläisten erikoinen siisteyskäsitys verrattuna Suomeen ja suomalaisiin saattaa selittyä sillä, tai on saattanut johtaa siihen, että koko kaupunki tuntuu olevan vähän epäsiisti ja ”rough around the edges”. Roskia näkee lojuvan siellä sun täällä – esimerkiksi hylätyt kengät tai sukat keskellä kävelykatu ei ole mitenkään epänormaali näky – rakennukset eivät ole ulkoapäin erityisen hyväkuntoisen näköisiä ja kodittomia ihmisiä ja heidän koiriaan hengailee pitkin katuja ja sillanalusia. Kodittomien määrä ei yllätä, kun tietää alueen korkeat vuokrat, mutta ei niiden jatkuvaan näkemiseen varmaan koskaan totu, mistä olen kyllä suomalaisena ylpeä. Onhan Suomessakin toki kodittomia, kuten Arman Alizad meille opetti hänen sosiaalipornoon verrattavissa olevassa tv-ohjelmassaan, mutta ei niin paljoa, että he olisivat luonnollinen osa katukuvaa, mistä aion kyllä hehkuttaa ihmisille aina tilanteen salliessa.

Toinen järjestelyä kaipaava seikka liittyy liikkumiseen. Haluaisin kovasti ostaa itselleni polkupyörän, koska täällä pyöräilystä on tehty Yhdysvaltojen mittapuulla jopa yllättävän näppärä liikkumismuoto. Pääsisin pyörällä kotoa yliopistolle samassa ellen jopa nopeammassa ajassa kuin minkä tällä hetkellä käytän linja-automatkaan ja kävelyyn, puhumattakaan pyöräilyn tuomasta hyötyliikunnasta ja rahan säästöstä. Jotta voisin pyörän ostaa, minun tulisi kuitenkin päästä pyöräliikkeisiin eikä niihin noin vain mennä ilman omaa autoa. Tai jos julkisilla menopeleillä paikalle pääsee, pitäisi minun varata asian hoitamiseen lähes koko päivä, mikä ei nyt tällä hetkellä ole arkipäivisin mahdollista suomen opetuksen ja omien opintojen vuoksi. Craigslistiltä olen myös etsiskellyt sopivaa pyörää, joten toivotaan, että jotain kautta onnistun menopelin hankkimaan mahdollisimman pian. Sitä ennen joudun hammasta purren vain käyttämään linja-autoa ja maksamaan joka matkasta 2 dollaria, joka ei onneksi ole mikään riistohinta.

Toisin sanoen nämä järjestelyongelmani eli huoneeni siivoaminen ja kuntoon saaminen sekä liikkuminen liittyvät ajan ja auton puutteeseen. Jos minulla olisi auto käytössä yhden päivän, nämä kaikki hommat olisi tullut jo hoidettua. Olenkin pohtinut auton vuokraamista päiväksi, mutta ensiksi pitäisi selvittää miten täällä oikein autolla ajetaan ja miten pääsen haluamaani kohteeseen. Sen jo tiesinkin, että autolla saa kääntyä oikealle päin punaista liikennevaloa, mutta juuri äsken Rhoda kertoi lisäksi, että punaisella saa käääntyä myös vasemmalle, jos katu jolla ajaa ja jolle kääntyy ovat molemmat yksisuuntaisia. Yksi päivä iltalenkilläni pääsin jo todistamaan kahden auton kolarin risteyksessä, joten kannattaisi varmaan näiden paikallistenkin selvittää kuka väistää ja ketä. Olen huomannut, että STOP-merkin kohdalla autoilijat välillä päästävät ”väärän” auton ajamaan ensiksi. He varmaan vain haluavat olla kohteliaita, mutta minusta se luo liikenteeseen epävarmuutta ja vaaratilanteita. Säännöt ne olla pitää ja niitä noudatetaan, sanoo suomalainen!

Kuten jotkut ehkä tietävätkin, olen luonteeltani rutiinihenkilö. Tykkään tehdä päivittäin tai viikoittain toistuvat asiat, kuten aamutoimet, hampaiden pesun, työkuviot ja ruokaostokset, aina samalla tavalla ja samassa järjestyksessä. Uudessa ympäristössä menee tietenkin hetki ennen kuin nuo rutiinit napsahtaa paikoilleen, joten tunnen tällä hetkellä pientä ahdistusta. Tämä on varmastikin myös syy siihen, miksi alku Berkeleyssä on tuntunut haastavalta. Tuntuu, että haahuilen päivästä toiseen tehden mitä sattuu. Päässä pyörii kokoajan lista eri asioita joita pitäisi hoitaa, mutten niitä kuitenkaan hoida. Tuntuu, etten ehdi päivän aikana tehdä mitään, mutta silti tunnit vain vierähtää jonnekin tehden jotakin. Eilen minua hieman huvitti, kun suomen kielen kurssilaisemme alkoivat käydä läpi oppikirjan ensimmäistä kappaletta nimeltään Arjen haasteita. He pänttäävät aihetta oppikirjasta, minä taas opin elävässä elämässä. Onko tämä nyt sitä kuuluisaa elämänkoulua? Tarkoittaako tämä sitä, että minusta on tullut elämänkoululainen?! Ja minä kun luulin pääseväni Yhdysvalloissa elämänkoulun sijaan Amerikan arvostetuimpaan julkiseen yliopistoon.